Hus pois, plussamallistot!

Lindex luopuu kokonaan plussamallistostaan. Sen sijaan "normaalimallistoon" lisätään vaatteita kokoon 54 saakka. Muutosta perustellaan seuraavasti: "Me haluamme, että kaikenkokoiset naiset tuntevat olevansa tervetulleita ostamaan muotia kaikilta osastoiltamme myymälöissämme. Tämä uudistuksen myötä ovat mallistomme vielä aiempaa inspiroivampia ja käyvät yhä useammalle asiakkaalle."

Kuva: Lindex

Periaatteessa hyvä juttu, joka saa minut taputtamaan pieniä karvaisia käsiäni. Hyvältä kuulostaa! Ehkä tämä tarkoittaa muutakin kuin mustaa, valkoista ja yhtä sesonkiväriä minullekin! Ehkä tulisi vaikkapa enemmän erilaisia farkkumalleja? Enemmän erityylisiä vaatteita myös isossa koossa? Tuleehan?

Mutta olen silti epäileväinen. Voiko tuo tosiaan toimia? Vähän pelkään, että shoppailu menee hankalaksi, kun kuitenkaan kaikkia vaatteita ei ole koossa 54. Miten löytää ne oikeankokoiset vaatteet koko kaupasta? Ennen oli niin helppoa marssia plussanurkkaan, vilkaista nopeasti löytyykö mitään omaa silmää miellyttävää (aika usein ei löytynyt), ja joko napata sovitukseen tai lähteä pois. Kätevää. En ole ikinä kokenut niitä Generous-nurkkauksia mitenkään huonona juttuna. Minusta näkee päältä päin, että olen iso, ei kukaan luule että minä mahdun jonnekin kokoon 44, vaikka menisin pienempien kokojen rekeille hiplaamaan villatakkeja.

Ensimmäinen kokemus uudistuneesta Lindexistä ei ollut erityisen mukava. Epäileväisenä raahasin eilen pulskan ystäväni Forumin Lindexiin tutkimaan tarjontaa ja etsimään kokoa 54, sekä niitä harvoja kappaleita kokoa 56, joita Lindexin nettisivun mukaan pitäisi olla olemassa. Olin kuullut huhuja, että isoja kokoja sisältävät hyllyt ja rekit olisi merkitty erikseen. Bongasimmekin heti muutaman rekin ja hyllyn, jossa oli merkki jossa luki jotain tyyliin "Up to size 54". Pettymys oli kuitenkin suuri, kun rekkien suurin koko oli XL (eli 48/50). Pienessä printissä olikin kehotus tutkiskella eri vaatekappaleiden hintalappuja, joista selviäisi mitä kokoja kyseistä mallia olisi tarjolla. Hintalaput tukivat havaintojamme: rekissä tarjolla oli kokoja S-XL. Kirosimme, ja menimme tarkistamaan seuraavaa hyllyä, jossa oli koon 54 merkintä. Sama vika. Mitä ihmettä? Missä isot koot? Päädyimme tutkiskelemaan yksittäisiä hyvännäköisiä vaatteita, mutta emme onnistuneet saamaan käsiimme yhtäkään, jota olisi ollut tarjolla koossa 54. Osassa koot loppuivat jo 46:een.

Totesimme tässä vaiheessa, että emme jaksa kaivella läpi joka ainoaa vaatetta tarkistaaksemme löytyykö meille sopivaa kokoa mistään. Kaverin jälkikasvu alkoi ilmoitella nälästä, ja omani näytti myös hieman kärttyisältä. Lähdön aika.

Lähtiessämme onnistuimme lopulta bongaamaan yhden (1!) paitamallin, jota nähtävästi oli tarjolla kokoon 56 asti, tai ainakin sen vieressä oleva kyltti ilmoitti näin olevan. Emme menneet kaivelemaan vaatepinoja, koska kyseinen paita ei miellyttänyt kumpaakaan, ja kaverin jälkikasvu aloitteli huutokonserttia.

Totesimme pitävämme enemmän erillisestä plussaosastosta, ainakin tällaisessa elämänvaiheessa, kun meillä ei ole mahdollisuuksia viettää kaupassa paljon aikaa kaivellen eri vaihtoehtoja. Jos isot koot on ripoteltu sinne tänne, olisi henkilökuntaa syytä olla paikalla niin paljon, että he voivat palvella yksittäisiä asiakkaita kunnolla, siis tuoda eri vaihtoehtoja ja etsiä esiin sopivia malleja. Ei taida kuulua Lindexin konseptiin...

Nyt lähinnä pelkään, että tämä tulee tarkoittamaan sitä, että isompien kokojen myynti laskee, kun kukaan ei löydä niitä kaupasta. Sitten onkin sopiva hetki todeta, että pienennetään kokovalikoimaa, kun suurimmat koot myyvät niin huonosti. Ja sitten pääsemmekin taas shoppailemaan lainapeiteosastolle.

Hylkeenä jumpassa... taas kerran

Välillä mietin, onko hylje salainen voimaeläimeni. Tai kenties suojeliukseni? Yhteisiä fiiliksiä tuntuu kuitenkin esiintyvän: vedessä sulavaliikkeinen, maalla kömpelö.

Ai että mistä tämä taas tuli mieleeni? No siitä, että uskaltauduin paikalliseen liikuntakeskukseen kokeilemaan keskivartalon vahvistavaa jumppaa. Näin kun synnytyksestä on kohta kahdeksan kuukautta, ja vatsalihakset ovat palautuneet, mutta jotenkin aika surkeat. Ei kai tuollainen keskivartalotunti voi paha olla? Ei hyppyjä, ei sykkeennostoja, ei monimutkaisia askelkuvioita?

Paha virhe.

Todella paha.

Tunti alkoi viattoman tuntuisesti kevyellä lämmittelyllä. Siinä vaiheessa olin vielä toiveikas. Sitten tehtiin vähän perinteisiä vatsarutistuksia. No problem. Punnerruksia. Joo, teen polvilta. Punnerruksia jalat ilmassa. Ok, sujuuhan se jotenkin. Selkäharjoituksia, missä maataan mahalla, samalla kun nostetaan käsiä ja jalkoja. Noh, vähän tuntui hyljemäiseltä, mutta menihän se jotenkin.

Mutta sitten se alkoi: erilaisten lankkujen kavalkadi. Oli perinteistä lankkua, oli lantionnostoa lankkuasennossa, oli sivulankkua erilaisin variaatioin.

MINÄ EN OSAA LANKUTTAA!

En vaan pysty.

Perinteisessä lankussa pystyn olemaan jokusen sekunnin, tosin siinäkin taitaa helposti peppu nousta liian korkealle. Mutta miten ihmeessä kukaan ihminen pystyy olemaan sivulankussa?

Ihan oikeasti. Miten tuossa voi pysyä? Puhumattakaan siitä, että kääntyilisi välillä toisen käsivarren varaan, ja taas takaisin, sillä lailla sulavan joutsenmaisesti.

Minä yritin. En onnistu. Ei sitten millään.

Siinä sitten hyljemäisesti läpsyttelin eviäni ja yritin näyttää coolilta.

Ylämäkiä ja alamäkiä riittää, ja joskus tulee takapakkia

Aina ei kaikki suju ihan niin kuin haluaisi. Tai ei laisinkaan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, niin kevät ja kesä eivät olleet kovin mukavia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna taisin kärsiä lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Siihen olikin helppoa ottaa vähän täsmälääkettä... eli sokerisia herkkuja. Ja huonostihan siinä kävi. Siis sillä lailla, että housut jäivät pikavauhtia pieneksi, ja vaaka näytti ihan karseita lukuja.

Oi karkit, oi sokeritset herkut! Rakastan teitä! Miksi kohtelette minua kaltoin?

Kun lapsi täytti puoli vuotta, alkoi kuitenkin vihdoinkin tuntua paremmalta, joten päätin että on aika tarttua toimeen. Taisin mainita keväällä, että löysin itselleni uuden salin, joka tietenkin tarjoaa myös PT-palveluita. Joten ihme ja kumma! Minullapa on PT, jonka kanssa olemme lähteneet työstämään projektia.

Työ alkoi kolmen viikon dieetillä, joka oli jonkinmoinen paleo-väännös: hiilarit vähissä, ei maitotuotteita, ei viljaa, ei perunaa. Eikä tietenkään sokeria. Olon oli tarkoitus olla huono ensimmäisellä viikolla, minkä jälkeen sen olisi pitänyt olla aivan mahtava. No such luck... oloni oli ihan karsea. Päätä särki, kuvotti, liikunta ei kulkenut ollenkaan. Vaunulenkillä ja uimahallissa tuntui välillä siltä, kuin olisin juossut päin seinää, kun energia loppui ihan kokonaan ilman ennakkovaroitusta. Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun totesin että liian raju hiilareiden rajoittaminen ei vaan sovi minulle.

(Sen lisäksi ruoka oli pahaa. Siihen tosin vaikuttaa se, että olen surkea keittiössä. Parempi sitten muissa huoneissa...)

Kolmen viikon rääkissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että minua riivannut sokerinhimo katosi täysin. Itse asiassa se oli melkolailla kadonnut jo ensimmäisen viikon jälkeen. Ihan mahtavaa!

Tämän alkuvaiheen jälkeen ruokavaliota rukattiin enemmän normaalin syömisen suuntaan, ja tällä hetkellä välttelen vain viljoja sekä perunaa, ja tietenkin sitä sokeria. Jossain vaiheessa saata ottaa viljat ja perunatkin takaisin, koska olen sitä mieltä, että kaikkea pitää voida syödä kohtuudella.

Joten nyt tilanne on sellainen, että yritän syödä mahdollisimman järkevästi, ja liikkua ahkerasti. On vähän ärsyttävää pudotella niitä samoja kiloja jotka pudotin jo puolitoista vuotta sitten, mutta oma vika. Milloin minä opin, että sokeri ja minä emme ole kavereita?

Tänään on sohvapäivä

Jos joku sanoo sinulle sanan "TRX", älä kävele pois... Vaan juokse pakoon! Auts auts auts! Sattuu, yhyy! Mies joutui hinaamaan minut ylös matalalta sohvalta, kun en itse päässyt. Tosin palasin jo sohvalle, enkä ihan heti aio nousta.

Epäilen, että pt:ssäni asuu pieni sadisti.

Käskystä: kuulumisia

Blogitauko venähti vähän, sattuneesta syystä. Se syy on tällä hetkellä seitsemän ja puoli kuukautta vanha, reilut 70 cm pitkä ja melkein 10 kiloa painava. Tekee hampaita, harjoittelee konttaamista ja seisomista, kärsii ihan kamalasta eroahdistuksesta... ja on aivan uskomattoman suloinen. Lempilelu olisi äidin tietokone. Heti kun kone käynnistyy, pienet tassut vaativat huudon ja kamalan kiemurtelun kera päästä painelemaan nappuloita, ja ihmettelemään mitä ruudulla tapahtuu.

Juuri nyt vauva oppii paljon uusia asioita, mikä tuntuu tulevan uniinkin. Tämä tarkoittaa pahimmillaan 10-15 herätystä per yö, joten olen hieman väsynyt, varsinkin silloin kun mies on työmatkoilla. Kuulemani mukaan tämä on yleistä tässä ikävaiheessa, ja menee kyllä ohi, joten silmät ristissä odottelen öiden rauhoittumista.

Syksy on taas saapunut, ja tuntuu että olen jotenkin herännyt eloon, unenpuutteesta huolimatta. Kevät ja kesä tuntuvat menneen kamalan nopeasti, väsymyksessä ja tavallista pahemmassa allergiapöllyssä, ja toisaalta aivan kamalassa tylsyydessä. Huomasin, että en ole oikein kotona viihtyvää tyyppiä. Tai siis vihdyn hyvin kotona, kunhan saan tehdä mitä haluan, vaikka syventyä hyvään kirjaan tai joogata ihan rauhassa tai pelata Simsiä tai jotain... mutta lastenhoito puuduttaa ja pahasti. Välillä tuntuu siltä, kuin en muuta tekisi kuin vaihda vaippoja ja syötä vauvaa ja nukuta vauvaa ja lohduta vauvaa. En yhtään ymmärrä niitä äitejä, jotka viihtyvät kotona vuosikausia. Eikö heistä tunnu siltä, että aivot surkastuvat kokonaan? Mistä he saavat energiaa ja tyydytystä? Onhan se lapsi rakas, mutta silti... Kodin pitäminen kiiltävänä, sisustaminen, ylihintaisten lastenvaatteiden shoppailu, Facebook-kirppikset, ja mammapalstoilla roikkuminen tuntuvat olevan monesta huvia, mutta minä en oikein jaksa kiinnostua noista.



Kesä oli erityisen tylsä, kun lapsenvahtimahdollisuuksia oli tavallista vähemmän, kaikki vauvaperheille tarkoitettu toiminta oli tauolla, ja kaikki kaverit tuntuivat lähteneen jonnekin kesän viettoon. Mieskin teki pitkää päivää. Vaunulenkit puuduttivat. Tuntui, että tylsistyn täysin. Nyt syksyn tullen miehen työpäivät jatkuvat pitkinä, minkä lisäksi hänellä on paljon työmatkoja, mutta olen yrittänyt täyttää päivät erilaisella tekemisellä. Käymme vauvan kanssa vauvajumpassa, muskarissa ja laululoruilemassa, sekä viikonloppuisin koko perheen voimalla vauvauinnissa. Välillä olemme myös käyneet paikallisessa asukaspuistossa leikkimässä sosiaalista. Vauva on onneksi aika joustava, ja lähtee mielellään käymään eri paikoissa, kunhan saa ruokaa ja nukkumarauhaa, ja pääsee välillä pois rattaista.

Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa lähtee taas käyntiin. Muut menevät talviunille, minä herään eloon.

Liikunnasta ja projektista enemmän seuraavalla kerralla.

Huhuu...?

Lukeeko kukaan vielä tätä blogia? :) Kysykää jotain, olen ihan vailla ideoita. ~ Viktoria

Häpeä, nainen!

Paikallinen personal trainer mainostaa palvelujaan tällä kuvalla.

Nyt on kieltämättä aivan pakko kysyä: palkkaisitko sinä pt:n, jonka mainostus perustuu bodyshamingille?

Muistakaapa naiset, teidän pitää hävetä a) vartaloanne ja b) syömistä. Ja jos sorrutte syömään herkkuja, silloin pitää hävetä aivan erityisen paljon! Ai eikö sinulla mielestäsi ole mitään hävettävää? Luulet väärin. Häpeä!

Todella terveellinen asenne ruokaan ja liikkumiseen, kyllä vaan.

Ja voisiko siihen kuvaan edes saada naisen, joka treenaa isojen painojen kanssa, sen sijaan että poseeraisi tuolla lailla passiivisena? Miten olisi vaikka Holley Mangold, amerikkalainen olympiatason painonnostaja?

Squatted with #wilkes today #nonotthatwilkes 😏 #stagedpic #270 might be mine one day for now I'll squat with @smooth94lifter #theRodneyDangerfieldofweightlifting 😉

A photo posted by Holley Mangold (@holleymangold) on Aug 31, 2015 at 2:28pm PDT

Ai niin, mutta eihän se käy, kun länsimaiset kauneusihanteet. Ja Mangold painaa yli 150 kg, eihän se nyt vaan käy päinsä.