Nyt kuitenkin olo on fyysisesti sen verran hyvä, että olen päässyt vähän ulkoilemaankin, ja kun vauvallakin on tarpeeksi ikää, olemme alkaneet vaunulenkkeillä. Aluksi kiersimme vain parkkipaikan ja talon ympäri, että vauva tottuisi ulkoilmaan, ja minä saisin vähän varovasti kokeilla, miten kunto kestää, ja miten paljon kävely vielä sattuu. Pikku hiljaa olemme pidentäneet lenkkejä. Pari päivää sitten kävelimme kaupoille saakka, joimme kupilliset kahvia, ja kävelimme takaisin. Kävelyä tuli sellaiset tunti ja kymmenen minuuttia. Huomasin, miten paljon olen kaivannut kävelylenkkejä miehen kanssa, raskausaikanahan teimme niitä aika paljon. Ja senkin huomasin, että lihakseni ovat kadonneet jonnekin. Lenkin jälkeen sattui pohkeisiin ja selkään ja vaikka mihin.
Eilen taas kävin köpöttelemässä normaalin lenkkini ihan yksin! Tai siis vauvan kanssa, mutta hän nukkui, joten ei ollut mitenkään kovin vilkasta seuraa. Sekin oli ihanaa, sain nauttia talviauringosta ja lumesta, ja mietiskellä ihan omiani.
Joskus on tylsää ja jotenkin typerän tuntuista lähteä yksin kävelylle, mutta huomasin nyt, että jotenkin hommasta tulee paljon mielekkäämpää, kun ottaa mukaan vaunut ja vauvan. Jotenkin se tuntuu laskevan kynnystä lähteä ulos. Jännä juttu. Ehkä kyseessä on vielä uutuuden viehätys? Onhan tuon vauvan työntely vaunuissa aika mukavaa puuhaa. Toivottavasti homman viehätys ei kuitenkaan karise liian pian.
Nyt kuitenkin näitä vaunulenkkejä. Pää tykkää, kun kroppa liikkuu.
