Hus pois, plussamallistot!

Lindex luopuu kokonaan plussamallistostaan. Sen sijaan "normaalimallistoon" lisätään vaatteita kokoon 54 saakka. Muutosta perustellaan seuraavasti: "Me haluamme, että kaikenkokoiset naiset tuntevat olevansa tervetulleita ostamaan muotia kaikilta osastoiltamme myymälöissämme. Tämä uudistuksen myötä ovat mallistomme vielä aiempaa inspiroivampia ja käyvät yhä useammalle asiakkaalle."

Kuva: Lindex

Periaatteessa hyvä juttu, joka saa minut taputtamaan pieniä karvaisia käsiäni. Hyvältä kuulostaa! Ehkä tämä tarkoittaa muutakin kuin mustaa, valkoista ja yhtä sesonkiväriä minullekin! Ehkä tulisi vaikkapa enemmän erilaisia farkkumalleja? Enemmän erityylisiä vaatteita myös isossa koossa? Tuleehan?

Mutta olen silti epäileväinen. Voiko tuo tosiaan toimia? Vähän pelkään, että shoppailu menee hankalaksi, kun kuitenkaan kaikkia vaatteita ei ole koossa 54. Miten löytää ne oikeankokoiset vaatteet koko kaupasta? Ennen oli niin helppoa marssia plussanurkkaan, vilkaista nopeasti löytyykö mitään omaa silmää miellyttävää (aika usein ei löytynyt), ja joko napata sovitukseen tai lähteä pois. Kätevää. En ole ikinä kokenut niitä Generous-nurkkauksia mitenkään huonona juttuna. Minusta näkee päältä päin, että olen iso, ei kukaan luule että minä mahdun jonnekin kokoon 44, vaikka menisin pienempien kokojen rekeille hiplaamaan villatakkeja.

Ensimmäinen kokemus uudistuneesta Lindexistä ei ollut erityisen mukava. Epäileväisenä raahasin eilen pulskan ystäväni Forumin Lindexiin tutkimaan tarjontaa ja etsimään kokoa 54, sekä niitä harvoja kappaleita kokoa 56, joita Lindexin nettisivun mukaan pitäisi olla olemassa. Olin kuullut huhuja, että isoja kokoja sisältävät hyllyt ja rekit olisi merkitty erikseen. Bongasimmekin heti muutaman rekin ja hyllyn, jossa oli merkki jossa luki jotain tyyliin "Up to size 54". Pettymys oli kuitenkin suuri, kun rekkien suurin koko oli XL (eli 48/50). Pienessä printissä olikin kehotus tutkiskella eri vaatekappaleiden hintalappuja, joista selviäisi mitä kokoja kyseistä mallia olisi tarjolla. Hintalaput tukivat havaintojamme: rekissä tarjolla oli kokoja S-XL. Kirosimme, ja menimme tarkistamaan seuraavaa hyllyä, jossa oli koon 54 merkintä. Sama vika. Mitä ihmettä? Missä isot koot? Päädyimme tutkiskelemaan yksittäisiä hyvännäköisiä vaatteita, mutta emme onnistuneet saamaan käsiimme yhtäkään, jota olisi ollut tarjolla koossa 54. Osassa koot loppuivat jo 46:een.

Totesimme tässä vaiheessa, että emme jaksa kaivella läpi joka ainoaa vaatetta tarkistaaksemme löytyykö meille sopivaa kokoa mistään. Kaverin jälkikasvu alkoi ilmoitella nälästä, ja omani näytti myös hieman kärttyisältä. Lähdön aika.

Lähtiessämme onnistuimme lopulta bongaamaan yhden (1!) paitamallin, jota nähtävästi oli tarjolla kokoon 56 asti, tai ainakin sen vieressä oleva kyltti ilmoitti näin olevan. Emme menneet kaivelemaan vaatepinoja, koska kyseinen paita ei miellyttänyt kumpaakaan, ja kaverin jälkikasvu aloitteli huutokonserttia.

Totesimme pitävämme enemmän erillisestä plussaosastosta, ainakin tällaisessa elämänvaiheessa, kun meillä ei ole mahdollisuuksia viettää kaupassa paljon aikaa kaivellen eri vaihtoehtoja. Jos isot koot on ripoteltu sinne tänne, olisi henkilökuntaa syytä olla paikalla niin paljon, että he voivat palvella yksittäisiä asiakkaita kunnolla, siis tuoda eri vaihtoehtoja ja etsiä esiin sopivia malleja. Ei taida kuulua Lindexin konseptiin...

Nyt lähinnä pelkään, että tämä tulee tarkoittamaan sitä, että isompien kokojen myynti laskee, kun kukaan ei löydä niitä kaupasta. Sitten onkin sopiva hetki todeta, että pienennetään kokovalikoimaa, kun suurimmat koot myyvät niin huonosti. Ja sitten pääsemmekin taas shoppailemaan lainapeiteosastolle.

Hylkeenä jumpassa... taas kerran

Välillä mietin, onko hylje salainen voimaeläimeni. Tai kenties suojeliukseni? Yhteisiä fiiliksiä tuntuu kuitenkin esiintyvän: vedessä sulavaliikkeinen, maalla kömpelö.

Ai että mistä tämä taas tuli mieleeni? No siitä, että uskaltauduin paikalliseen liikuntakeskukseen kokeilemaan keskivartalon vahvistavaa jumppaa. Näin kun synnytyksestä on kohta kahdeksan kuukautta, ja vatsalihakset ovat palautuneet, mutta jotenkin aika surkeat. Ei kai tuollainen keskivartalotunti voi paha olla? Ei hyppyjä, ei sykkeennostoja, ei monimutkaisia askelkuvioita?

Paha virhe.

Todella paha.

Tunti alkoi viattoman tuntuisesti kevyellä lämmittelyllä. Siinä vaiheessa olin vielä toiveikas. Sitten tehtiin vähän perinteisiä vatsarutistuksia. No problem. Punnerruksia. Joo, teen polvilta. Punnerruksia jalat ilmassa. Ok, sujuuhan se jotenkin. Selkäharjoituksia, missä maataan mahalla, samalla kun nostetaan käsiä ja jalkoja. Noh, vähän tuntui hyljemäiseltä, mutta menihän se jotenkin.

Mutta sitten se alkoi: erilaisten lankkujen kavalkadi. Oli perinteistä lankkua, oli lantionnostoa lankkuasennossa, oli sivulankkua erilaisin variaatioin.

MINÄ EN OSAA LANKUTTAA!

En vaan pysty.

Perinteisessä lankussa pystyn olemaan jokusen sekunnin, tosin siinäkin taitaa helposti peppu nousta liian korkealle. Mutta miten ihmeessä kukaan ihminen pystyy olemaan sivulankussa?

Ihan oikeasti. Miten tuossa voi pysyä? Puhumattakaan siitä, että kääntyilisi välillä toisen käsivarren varaan, ja taas takaisin, sillä lailla sulavan joutsenmaisesti.

Minä yritin. En onnistu. Ei sitten millään.

Siinä sitten hyljemäisesti läpsyttelin eviäni ja yritin näyttää coolilta.

Ylämäkiä ja alamäkiä riittää, ja joskus tulee takapakkia

Aina ei kaikki suju ihan niin kuin haluaisi. Tai ei laisinkaan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, niin kevät ja kesä eivät olleet kovin mukavia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna taisin kärsiä lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Siihen olikin helppoa ottaa vähän täsmälääkettä... eli sokerisia herkkuja. Ja huonostihan siinä kävi. Siis sillä lailla, että housut jäivät pikavauhtia pieneksi, ja vaaka näytti ihan karseita lukuja.

Oi karkit, oi sokeritset herkut! Rakastan teitä! Miksi kohtelette minua kaltoin?

Kun lapsi täytti puoli vuotta, alkoi kuitenkin vihdoinkin tuntua paremmalta, joten päätin että on aika tarttua toimeen. Taisin mainita keväällä, että löysin itselleni uuden salin, joka tietenkin tarjoaa myös PT-palveluita. Joten ihme ja kumma! Minullapa on PT, jonka kanssa olemme lähteneet työstämään projektia.

Työ alkoi kolmen viikon dieetillä, joka oli jonkinmoinen paleo-väännös: hiilarit vähissä, ei maitotuotteita, ei viljaa, ei perunaa. Eikä tietenkään sokeria. Olon oli tarkoitus olla huono ensimmäisellä viikolla, minkä jälkeen sen olisi pitänyt olla aivan mahtava. No such luck... oloni oli ihan karsea. Päätä särki, kuvotti, liikunta ei kulkenut ollenkaan. Vaunulenkillä ja uimahallissa tuntui välillä siltä, kuin olisin juossut päin seinää, kun energia loppui ihan kokonaan ilman ennakkovaroitusta. Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun totesin että liian raju hiilareiden rajoittaminen ei vaan sovi minulle.

(Sen lisäksi ruoka oli pahaa. Siihen tosin vaikuttaa se, että olen surkea keittiössä. Parempi sitten muissa huoneissa...)

Kolmen viikon rääkissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että minua riivannut sokerinhimo katosi täysin. Itse asiassa se oli melkolailla kadonnut jo ensimmäisen viikon jälkeen. Ihan mahtavaa!

Tämän alkuvaiheen jälkeen ruokavaliota rukattiin enemmän normaalin syömisen suuntaan, ja tällä hetkellä välttelen vain viljoja sekä perunaa, ja tietenkin sitä sokeria. Jossain vaiheessa saata ottaa viljat ja perunatkin takaisin, koska olen sitä mieltä, että kaikkea pitää voida syödä kohtuudella.

Joten nyt tilanne on sellainen, että yritän syödä mahdollisimman järkevästi, ja liikkua ahkerasti. On vähän ärsyttävää pudotella niitä samoja kiloja jotka pudotin jo puolitoista vuotta sitten, mutta oma vika. Milloin minä opin, että sokeri ja minä emme ole kavereita?

Tänään on sohvapäivä

Jos joku sanoo sinulle sanan "TRX", älä kävele pois... Vaan juokse pakoon! Auts auts auts! Sattuu, yhyy! Mies joutui hinaamaan minut ylös matalalta sohvalta, kun en itse päässyt. Tosin palasin jo sohvalle, enkä ihan heti aio nousta.

Epäilen, että pt:ssäni asuu pieni sadisti.

Käskystä: kuulumisia

Blogitauko venähti vähän, sattuneesta syystä. Se syy on tällä hetkellä seitsemän ja puoli kuukautta vanha, reilut 70 cm pitkä ja melkein 10 kiloa painava. Tekee hampaita, harjoittelee konttaamista ja seisomista, kärsii ihan kamalasta eroahdistuksesta... ja on aivan uskomattoman suloinen. Lempilelu olisi äidin tietokone. Heti kun kone käynnistyy, pienet tassut vaativat huudon ja kamalan kiemurtelun kera päästä painelemaan nappuloita, ja ihmettelemään mitä ruudulla tapahtuu.

Juuri nyt vauva oppii paljon uusia asioita, mikä tuntuu tulevan uniinkin. Tämä tarkoittaa pahimmillaan 10-15 herätystä per yö, joten olen hieman väsynyt, varsinkin silloin kun mies on työmatkoilla. Kuulemani mukaan tämä on yleistä tässä ikävaiheessa, ja menee kyllä ohi, joten silmät ristissä odottelen öiden rauhoittumista.

Syksy on taas saapunut, ja tuntuu että olen jotenkin herännyt eloon, unenpuutteesta huolimatta. Kevät ja kesä tuntuvat menneen kamalan nopeasti, väsymyksessä ja tavallista pahemmassa allergiapöllyssä, ja toisaalta aivan kamalassa tylsyydessä. Huomasin, että en ole oikein kotona viihtyvää tyyppiä. Tai siis vihdyn hyvin kotona, kunhan saan tehdä mitä haluan, vaikka syventyä hyvään kirjaan tai joogata ihan rauhassa tai pelata Simsiä tai jotain... mutta lastenhoito puuduttaa ja pahasti. Välillä tuntuu siltä, kuin en muuta tekisi kuin vaihda vaippoja ja syötä vauvaa ja nukuta vauvaa ja lohduta vauvaa. En yhtään ymmärrä niitä äitejä, jotka viihtyvät kotona vuosikausia. Eikö heistä tunnu siltä, että aivot surkastuvat kokonaan? Mistä he saavat energiaa ja tyydytystä? Onhan se lapsi rakas, mutta silti... Kodin pitäminen kiiltävänä, sisustaminen, ylihintaisten lastenvaatteiden shoppailu, Facebook-kirppikset, ja mammapalstoilla roikkuminen tuntuvat olevan monesta huvia, mutta minä en oikein jaksa kiinnostua noista.



Kesä oli erityisen tylsä, kun lapsenvahtimahdollisuuksia oli tavallista vähemmän, kaikki vauvaperheille tarkoitettu toiminta oli tauolla, ja kaikki kaverit tuntuivat lähteneen jonnekin kesän viettoon. Mieskin teki pitkää päivää. Vaunulenkit puuduttivat. Tuntui, että tylsistyn täysin. Nyt syksyn tullen miehen työpäivät jatkuvat pitkinä, minkä lisäksi hänellä on paljon työmatkoja, mutta olen yrittänyt täyttää päivät erilaisella tekemisellä. Käymme vauvan kanssa vauvajumpassa, muskarissa ja laululoruilemassa, sekä viikonloppuisin koko perheen voimalla vauvauinnissa. Välillä olemme myös käyneet paikallisessa asukaspuistossa leikkimässä sosiaalista. Vauva on onneksi aika joustava, ja lähtee mielellään käymään eri paikoissa, kunhan saa ruokaa ja nukkumarauhaa, ja pääsee välillä pois rattaista.

Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa lähtee taas käyntiin. Muut menevät talviunille, minä herään eloon.

Liikunnasta ja projektista enemmän seuraavalla kerralla.

Huhuu...?

Lukeeko kukaan vielä tätä blogia? :) Kysykää jotain, olen ihan vailla ideoita. ~ Viktoria

Häpeä, nainen!

Paikallinen personal trainer mainostaa palvelujaan tällä kuvalla.

Nyt on kieltämättä aivan pakko kysyä: palkkaisitko sinä pt:n, jonka mainostus perustuu bodyshamingille?

Muistakaapa naiset, teidän pitää hävetä a) vartaloanne ja b) syömistä. Ja jos sorrutte syömään herkkuja, silloin pitää hävetä aivan erityisen paljon! Ai eikö sinulla mielestäsi ole mitään hävettävää? Luulet väärin. Häpeä!

Todella terveellinen asenne ruokaan ja liikkumiseen, kyllä vaan.

Ja voisiko siihen kuvaan edes saada naisen, joka treenaa isojen painojen kanssa, sen sijaan että poseeraisi tuolla lailla passiivisena? Miten olisi vaikka Holley Mangold, amerikkalainen olympiatason painonnostaja?

Squatted with #wilkes today #nonotthatwilkes 😏 #stagedpic #270 might be mine one day for now I'll squat with @smooth94lifter #theRodneyDangerfieldofweightlifting 😉

A photo posted by Holley Mangold (@holleymangold) on Aug 31, 2015 at 2:28pm PDT

Ai niin, mutta eihän se käy, kun länsimaiset kauneusihanteet. Ja Mangold painaa yli 150 kg, eihän se nyt vaan käy päinsä.

Kevät, kärpäset ja koivun seksiorgiat

Kevät. Niin ihana, niin siitepölyinen.

Tiedoksi: en ole kadonnut maan pinnalta. Olen vetäytynyt sisätiloihin kärsimään. Koivulla kun on taas menossa jokakeväiset orgiansa, ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika kurjaa aikaa. Tällä hetkellä tilanne on niin paha, että en edes jaksa uimahallille... sinne kun pitää kävellä kokonainen kilometri, ja se on tällä hetkellä liikaa. Lapsikin joutuu nauttimaan ulkoilunsa pihapäikkärien muodossa. Harmittaa.

Parempia aikoja odotellessa. Eiköhän tämä kohta helpota. Sillävälin voi kuunnella KAJ:n biisiä Pollenallergiker.

"Av björkens små fröi tå vill ja döi."

Näin harrastat joogaa oikein

Joogaa on helppo harrastaa. Mutta teetkö sen oikein?

Kuva: Christopher Porter

Ainoa oikea asana...

Kuva: Ruth Hartnup

... on puu-asana...

Kuva: DaMongMan

...eli vrksasana.

Kuva: Take Back Your Health Conference

Varmista, että takanasi näkyy joko auringonnousu tai auringonlasku.

Kuva: Dave Mathis

Hiekkaranta on myös välttämätön varuste.

Kuva: Ian Bothwell

Edistynyt uskaltaa yhdistää molemmat.

Kuva: Pixabay

Uudestaan.

Kuva: Ines Hedegus-Garcia

Ja uudestaan.

Kuva: Brad Wendes

Vielä kerran, kunnes taivaallinen valo lankeaa joogaajan ylle.

Kuva: Iroderick7

Jos rannalla seisoo tarpeeksi kauan, saattaa juurtua siihen. Silloin joutuu joogaamaan päivälläkin.

Kuva: Lucy Kalantari

Huumorintajuinen joogaaja tekee puu-asanan puun rungolla.

Kuva: StudioTempura

Tai puun katveessa.

Kuva: m01229

 '

Tai puun edessä.

Kuva: Gwynydd Michael

Puun alla.

Kuva: MsAnthea

Paikalla, jossa kerran kasvoi puu.

Kuva: Patrick Gensei

Vaihtelunhaluinen kiipeää joogaamaan vuorelle.

Kuva: Christopher Porter

Siellä taitaa olla ruuhkaa.

Kuva: Shella

Jos ei jaksa kiivetä ylös saakka, voi kokeilla myös vuoren juurta. 

Kuva: Donireewalker

Aavikon ainoa puu. 

Kuva: Margaret Price

 Jäätiköllekin ilmestyi puu.

Kuva: will_cyclist

Puu-asana vuoren laella, extreme-olosuhteissa. Ja taitaa tuolla näkyä vähän vettäkin. Vielä kun odotetaan auringonlaskua...

Miksi isoista liikkujista on niin vähän kuvia?

Tiedättekös, minulle tulee aina niin hyvä mieli, kun näen isoja ihmisiä treenaamassa ja liikkumassa! Tiedetään, tiedetään, meitä on monia, mutta välillä, kun pujottelee jossain tiukkapeppuisten mimmien välissä, tuntuu siltä että olen ainoa koko maailmassa.

Siksi tulinkin niin iloiseksi, kun huomasin, että PipSan blogista löytyi treenikuvia!

 Omalla kohdallani olen huomannut, että vaikka mielelläni liikun, niin olen koko homman suhteen jotenkin ujo. En uskalla kamalasti huudella harrastuksestani julkisesti. Tulee jotenkin sellainen olo, että muut ajattelevat jotain tyyliin "ai tuo väittää harrastavansa liikuntaa, vaikka oikeasti vaan makaa sohvalla, onpas noloa!". Joo ei :D

Ärsyttävintähän koko hommassa on, että joidenkin ihmisten mielestä lihava ihminen tekee väärin, jos ei liiku. "Mene lenkille!" -käskyjä lauotaan sumeilematta. Mutta sitten kun se lihava ihminen menee lenkille tai salille tai uimaan, tai mitä nyt haluaakin tehdä, niin sitten tuleekin kommenttia tyyliin "Mitä tuokin luulee täällä tekevänsä?". Jotkut ovat kohdanneet jopa avointa ilkkumista. Teet niin tai näin, aina väärin päin... Ihan tästäkin syystä vaatii tiettyä rohkeutta liikkua näkyvästi... puhumattakaan siitä, että ottaa kuvia ja laittaa niitä nettiin kaikken nähtäville.

Oikeasti ihan mahtavaa nähdä ihan kuvatodisteita siitä, että en ole ainoa liikuntaa harrastava pullero. Tämä tuo taas lisää innostusta ja tsemppiä saliharrastukseen, jota yritän taas potkia käyntiin. Upeaa menoa, PipSa!

Kuvat: Pipsan blogi Värikäs elämäni. Kiitos kun sain käyttää kuvia!

Nopeaa lautaselle

Mitä kokata, kun jääkaapissa ei ole oikein mitään houkuttelevaa, aikaa saisi kulua korkeintaan 15 minuttia, mukana pitäisi olla jotain vihannesta tai kasvista, joka sopii sekä minulle että vauvalle, einekset pursuilevat jo korvista, ja kaiken lisäksi liha on alkanut tökkiä viime aikoina, joten sitä ei laiteta nyt ollenkaan?

Tämän ehtolistan seurauksena lautaselle on eksynyt mitä oudoimpia viritelmiä viime aikoina. Tässä eilinen, joka ei itse asiassa maistunut ollenkaan hassummalle: herkkusienikastiketta, couscousia, vihreitä papuja ja raejuustoa. Ei hassumpaa, vaikka vähän epämääräiseltä näyttääkin.

Mitä teillä syödään, kun einekset ovat pannassa, mutta pitäisi saada nopeasti lämmintä ruokaa lautaselle?

Uutta salia testaamassa: Jatkoon vai ei?

Pari viikkoa sitten kävin paikallisilla naisten messuilla, missä erilaiset yhdistykset ja yritykset esittelivät toimintaansa ja tuotteitaan. Koska olen jo aikaisemmin yrittänyt löytää itselleni uutta kuntosalia (vanha on väärällä suunnalla, nyt kun ei ole mitään asiaa työpaikalle), päädyin ottamaan kuukauden kokeilun eräälle paikalliselle salille hintaan 20 euroa. Siihen kuuluu kuntosalin käyttöoikeus sekä ryhmäliikunta.

Hallin ryhmäliikunta ei vaikuttanut ollenkaan houkuttelevalta. Ohjelmassa vilahteli ennestään täysin tuntemattomia lyhenteitä ja lajeja, kuten WOD ja RVP. Voisi tietysti olla kiinnostavaa, mutta oikeastaan etsin pelkkää salia, koska harrastan mielummin ryhmäliikuntaa uimahallissa. Mutta kaikkea voi toki kokeilla. Sali kuitenkin ensin.

Lähdin siis eräänä päivänä matkaan. Sali sijaitsi hieman piilossa, liikuntakeskuksessa jossa on muun muassa palloiluhalli ja keilahalli. Olin hieman epäileväinen aluksi, koska paikka näytti jotenkin kovin miehiseltä, sellaiselta, missä käy kaapinkokoisia jääkiekkoilijoita ja muita aktiiviurheilijoita. Sali oli kuitenkin iloinen yllätys: todella siisti ja valoisa, laitteet laadukkaan tuntuisia ja hyvin huollettuja. Aerobisia laitteita oli melko vähän verrattuna vanhaan saliini, jossa esim. oli kahdeksan juoksumattoa ja kymmenkunta crosstraineria ja useita kuntopyöriä ja soutulaitteita. Täällä jokaisia laitteita oli korkeintaan kaksi. Tilaa oli onneksi paljon, olinhan liikkeellä keskipäivällä. Poljin ja juoksentelin puolisen tuntia, minkä jälkeen kävin vielä kokeilemassa eri laitteita. Hyvin toimivat.

Periaatteessa sali oli siis oikein kiva, mutta... Valitettavasti sieltä löytyi muutama iso mutta:

1. Laitteissa oli harhaanjohtavat ohjetarrat, jotka nähtävästi oli tarkoitettu samantyyppiselle, mutta kuitenkin vähän erilaisille laitteille. Esim. ohjeessa saatettiin käskeä vapauttamaan käsiosat polkimen avulla, mutta laitteessa ei ollut ollenkaan poljinta, vaikka se siis näytti täysin ehjältä ja toimintakuntoiselta. Tämä saa miettimään, onko salin hoito muutenkin yhtä leväperäistä.

2. Sijainti. Matka julkisilla kotoa salille kestää 35 - 55 minuuttia, riippuen bussi- ja junayhteyksistä. Kävely/pyöräilymatkaksi tuo on liian pitkä ja turvaton.

3. Lapsiparkki on tarjolla vain kahtena arki-iltana. Minun lapsiparkkitarpeeni on päiväsaikaan. Tosin tämä ei ole suurensuuri ongelma koska vauva on vielä liian pieni lapsiparkkiin jätettäväksi, joten joudun joka tapauksessa tekemään omat lapsenvahtisuunnitelmani.

4. Tämä oli suurin ongelma: pukuhuoneet ja vessa. Pukuhuone oli pieni ja lattia hiekkainen, vaikka ulkokengät oli tarkoitus jättää sen ulkopuolelle. Nähtävästi sitä ei valvota, eikä lattiaa siivota päivän mittaan. Vessaan mentiin suihkuhuoneen kautta, joten sukat pitää riisua, jos ei halua niiden kastuvan. Tai sitten voi mennä niillä ulkokengillä, ja viedä hiekkaa suihkuihin, kuten joku näytti tehneen. Pahinta oli vessa - se oli todella törkyinen. Pytyssä oli pinttyneitä pissavalumia ja kakanjämiä. Lavuaarit ja seinät näyttivät siltä, että niitä ei ole putsattu kunnolla vuosikausiin. Ongelma ei siis näyttänyt olevan tilapäinen, yksittäisen porsastelijan aikaansaama, vaan pidempiaikaisen laiminlyönnin tulos. Hyi sentään!

Itse salipuoli oli sen verran kiva, ja päiväkorttikin olisi kohtuuhintainen, mutta tuo pukuhuone ja vessa saavat kyllä harkitsemaan asiaa moneen kertaan. Minulla on vielä kolme viikkoa kokeilua jäljellä, joten pitää miettiä.

Jatkoon vai ei?

Inhottavin asia, minkä voit sanoa huonosti nukkuvan vauvan vanhemmalle

Mikä se on? Varmaan jokainen huonosti nukkuvan vauvan vanhempi hyppii jo siellä koneella, käsi ylhäällä, hokien "Minä tiedän! Minä tiedän!" 

Siltä varalta, että sinä et tiedä, voin toki kertoa. Ylivoimaisesti ärsyttäviä asia minkä voit sanoa on: "Nuku kun lapsi nukkuu". 

Kun kahdeskymmeneskolmas hyväntahtoinen idiootti hokee tätä samaa asiaa, tekee mieli joko purskahtaa itkuun, tai läimäyttää möläyttelijää piikkinuijalla.

Miksikö ärsyttää? No kerron.

1. Neuvoja olettaa, että huonosti nukkuvan lapsen vanhempi on täysi idiootti, joka ei tajua yksinkertaisiakaan asioita itse.

2. Pyytämättömien neuvojen tuputus aikuisille on muutenkin ärsyttävää.

3. Neuvoja ei ikinä kerro, miten neuvoa tulisi toteuttaa, jos lapsi nukkuu esim. 10-15 minuutin pätkissä tai vain kun häntä kannetaan/ulkona liikkuvissa vaunuissa/liikkuvassa autossa/juuri silloin kun on joku pakollinen meno kuten neuvola tai hammaslääkäri/työpäiväsi aikana/muussa kokoonpanossa, joka vaati hereillä olevan aikuisen.

4. Neuvoja ei ikinä kerro, miten nukahdetaan käskystä. Ehkä jotkut ihmiset pystyvät nukahtamaan koska vain, mihin kellonaikaan tahansa. Minä en pysty. Ei pysty miehenikään. Voit arvata, miten raivostuttavaa on, kun olet vihdoinkin saanut lapsen nukahtamaan, ja yrität nukkua itse, mutta päädyt pyörimään tuntikausia sängyssä täysin hereillä. Tai kun puolison kanssa sovitaan vuorottelusta, ja nukkumavuorossa olija ei vaan pysty nukahtamaan. Sitten kun siihen vielä tulee joku urpo neuvomaan, että nukkuisit nyt kun lapsikin nukkuu, niin voin kertoa, että EI NAURATA.

Takaisin joogamatolle... ja ehkä uimahalliinkin pian?

Se lähestyy. Synnytyksestä on pian kuusi viikkoa, ja sehän tarkoittaa jälkitarkastusta. En ole erityisen innolla avaamassa saksia lääkärille, mutta sen sijaan odotan innolla lupaa palata uimahalliin. Kielto kun on ollut päällä pian kaksi ja puoli kuukautta, ja selkä on sen myötä aika muussina, huolimatta siitä, että olen yrittänyt pitää ryhdin hyvänä, kävellä paljon ja käydä ahkerasti hierojalla. Vedessä lillumisen puute ja pitkät imetyskeikat sekä hurjaan L-kuppiin kaasvaneet rinnat ja kaarituettomat liivit, yhdistettynä yhä painavamman vauvan kantamiseen ja nosteluun, eivät ole hyvä yhdistelmä.

Pari päivää sitten totesin kuitenkin olevani sen verran terveen oloinen, että uskaltauduin taas joogamatolle. Valitsin tietysti mahdollisimman lempeän yin-joogan... siis sen jälkeen, kun olin ensin metsästänyt joogatiileni jostain (ne ovat toimineet vauvan sängyn päätypuolen korokkeena).

 Joogakokemus oli samalla kertaa todella ihana (vihdoinkin!), että aika kamala. Minä tunnun kadottaneeni ihan kaikki lihakseni! Ja samaa matkaa on mennyt notkeus. Ähisin ja puhisin ja tuskailin, kun selkään sattui ja maha oli tiellä, enkä taipunut yhtään minnekään. Jopa perhonen oli epämukava! Olin varmaan melko hauska näky, mutta onneksi mies ei ollut näkemässä, kun hoisi jälkikasvua olohuoneessa, ja minä pykäsin kotijoogastudioni keittiön ja eteisen välimaastoon. Vähän karua, mutta toimii.

Ainoa liike, josta nautin oikeasti, oli makoilu joogabolsteri selän alla pitkittäin, kädet sivulle levitettynä. Aaah, sitä rentoutumista! Ja rasittuneet rinta- ja käsivarsilihakset venyivät ihanan makeasti, oijoijoi sentään!

Vauva on nyt alkanut viihtyä sitterissä jopa varttitunnin, kunhan hänellä on jotain katselemista. Kuuluisikohan joogaava äiti kelvolliseksi katsottavaksi? Ensi viikolla kokeillaan.

Oi ihana sokeri! Rakastan sinua!

Ärsyttävää todeta, että olen taas pahassa sokerikoukussa. Synnytyksen jälkeen tilanne on vain lähtenyt luisumaan tähän. Ensin pieni suklaapatukka, sitten vähän enemmän, ja sitten huomaatkin että joka päivä on pakko saada suklaata ja pullaa ja vaikka mitä. Anna pikkusormi, ja se vie koko käden ja haukkaa samalla palan pakarasta.

Syytän väsymystä. Kun kotona on pieni Stormageddon, joka nukkuu joinakin päivinä vain 10 - 15 minuutin pätkissä, ja senkin vain sylissä, ja öisin hyvällä tuurilla kolme tuntia putkeen, minkä jälkeen seuraa vähintään kahden tunnin riekkumissessio,niin kaikkina päivinä ei tunnu riittävän energiaa edes voileivän tekemiseen, saati että alkaisi kokata oikeaa ruokaa. Suklaalevy auttaa jaksamaan. Varsinkin se aivan ihana mustikkasuklaa, jota voisin syödä kilokaupalla. Niin ja berliininmunkki on sekä söpön vaaleanpunainen, että aivan mahtava mielen piristys ja lohdutus.

Mutta totesin, että tästä sokeririippuvuudesta on nyt päästävä eroon, koska se aiheuttaa kuitenkin pitkällä tähtäimellä pahaa, takapuolen levenemistä, sokeriarvojen heittelyä, riippuvuutta ja pahaa mieltä.

Mutta että tämä on vaikeaa! Ensimmäisenä sokerittomana päivänä en pystynyt siihen, oli ihan pakko vedellä vähän sokeroitua kaakaota ja lisätä sokeria teehen, kun iski niin paha sokerinhimo. Tänään olen sentään pysynyt sokerista erossa, mutta nyt vaivaa ärtymys ja päänsärky (kolmen tunnin yöunilla voi olla osuutta asiaan). Ja koko ajan on ihan kamala nälkä! Sen siitä näkee, sokerista tulee yllättävän paljon energiaa pienessä paketissa.

Tiedän kokemuksesta, että kolmen päivän kuluttua olo helpottaa, ja yritän nyt vain sinnitellä siihen asti. Ja jos jaksan jatkaa hommaa, niin kuukauden kuluttua en melkein muistakaan sokerin olemassaoloa. Tosin matkalla on suuri kompastuskivi, perjantaina minulla on nimittäin sokerirasituskoe, hyi! Harkitsin jo sokerittomuuden aloittamista vasta mokoman inhotuksen jälkeen, mutta toisaalta, asioiden siirtäminen tulevaisuuteen on huono tapa, ja enköhän olisi tuon jälkeen löytänyt jonkun toisen syyn siirtää sokerittomuutta taas - miehen syntymäpäivät ovat tulossa, ja sitten on jo pääsiäinen, ja sitten on tiedossa muutamat pippalot ja sitten onkin jo vappu... Kyllähän noita syitä syödä sokeria riittää, jos erikseen etsitään.

Juuri kun olin kirjoittamassa tätä postausta, törmäsin Älä elämää pelkää -blogissa Hiljan pohdintoihin herkkuaddiktiosta, ja pitää sanoa että tunnistan oman suhteeni sokerisiin herkkuihin tuosta tekstistä. Sen sijaan Hiljan esittämä ajatus, että joka laihdutuksenkin aikana voisi joka päivä syödä pieniä määriä herkkuja on minulle ihan mahdoton. Minä olen sokerin suhteen aika lailla kaikki tai ei mitään -tapaus. Minun on erittäin vaikeaa syödä sokerisia herkkuja maltilla. Siinä vaiheessa, kun olen jo ohittanut fyysiset addiktio-oireet pystyn syömään pieniä määriä sokeriherkkuja... mutta vain erikoistapauksissa. Tuo on minun kohdallani avainsana. Voin sallia itselleni vähän sokeria lomalla tai jouluna tai kaverin häissä, mutta kun arki koittaa, minun on heti palattava täyskieltolinjalle. Muuten luisun nopeasti takaisin siihen, että sokeria on vain pakko saada joka päivä. Hieman hankalaahan tuo on.

Ensimmäinen sokeriton päivä selätetty. Pitäkää peukkuja.

Hyvää naistenpäivää! Mitäs tässä oikein vietettiinkään?

Olenko ainoa, jonka mielestä naistenpäivästä on viime vuosina yritetty tehdä yhä enemmän jonkinlaista kaupallista hemmottelujuhlaa, vähän kuin ystävänpäivän ja äitienpäivän risteytystä? Tärkeintä tuntuu olevan se, että ympäristön naisille ostetaan kukkia ja suklaata ja ehkä joku korukin, ihan vain sen takia, että toinen on sattunut syntymään naiseksi.

Ei tässä mitään vikaa. Hemmottelu on mukavaa, kukat kauniita ja on aina ihanaa saada pieniä muistamisia, oli syy sitten mikä tahansa. Suosittelen hemmottelemaan ja paijaamaan kaikkia rakkaita silloin tällöin, ihan riippumatta siitä onko joku erikospäivä, vai ihan tavallinen tiistai. Mutta. Toivoisin että tämän ihana hömpän rinnalla, voitaisiin myös muistaa sitä miksi päivä on tärkeä.

Maailmassa olisi monta tärkeää asiaa, johon voisimme kiinnittää huomiota. Itse olen valinnut tänä vuonna kaksi asiaa, jotka haluan nostaa esiin, ja joiden koen olevan tärkeintä. Valitsin kummankin asian niin, että jos sinä haluat osallistua, sinun ei edes tarvitse nostaa takapuolta sohvalta, vaan se sujuu helposti netin kautta.

1. Äitiyslaki

Aloite äitiyslaista kannattaa lakia, joka mahdollistaisi sen, että hedelmöityshoidoilla alkunsa saaneella naisparin lapsella voisi olla kaksi vanhempaa jo heti syntymästään lähtien. Tällä hetkellä tällaisesta liitosta alkunsa saaneen lapsen asema on epävarma: hänen toinen vanhempansa on paperilla hänelle täysin vieras aikuinen, kunnes perhe on käynyt läpi aikaa vievän, kalliin ja ehkäpä nöyryyttävänkin prosessin, jonka myötä lapsi sisäisen adoption myötä saa virallisestikin toisen vanhemman. Jos lapsen synnyttänyt äiti vaikkapa kuolisi synnytyksessä, ei lapsen toisella äidillä ole häneen minkäänlaista laillista suhdetta.

Ongelma ja ratkaisu pähkinänkuoressa. Kuva: aitiyslaki.fi

Lue lisää lakialoitteesta osoitteesta aitiyslaki.fi ja allekirjoita aloite täällä.

2. Sata naista Wikipediaan

Tiesitkö että suomenkielisen Wikipedian henkilöartikkeleista vain 17,5 prosenttia käsittelee naisia? Luvut ovat samansuuntaiset myös kansainvälisesti. Melko vähän. Tätä tilannetta korjaamaan järjestettiin tänään Helsingin yliopiston kirjastossa Wikipedia-muokkaustapahtuma, jonka aikana Wikipediaan lisättiin artikkeleita ansioituneista naisista. Oman artikkelin näyttävät saaneen muun muassa taidegraafikko Tuulikki Pietilä, joka tunnetaan myös Tove Janssonin puolisona,  Ingeborg Tott, ainoa nainen joka on toiminut Hämeen linnan linnanpäällikkönä, astiankuivauskaapin keksinyt Maiju Gebhard, joka toki oli paljon muutakin sekä työsuojelun uranuurtaja Vera Hjelt. Lisää projektista voi lukea täältä.

Minua jäi kovasti harmittamaan, että en voinut osallistua tähän projektiin paikan päällä, mutta päätin että kyllä siihen pitää vielä osallistua, jos ei muuten, niin lisäämällä Wikipediaan ainakin yksi ansioitunut nainen. Vielä pitäisi päättää, kenestä kirjoittaa. Kuka ansitsisi sinun mielestäsi oman artikkelin Wikipediaan?

Oliko siinä kaikki?

Ei ollut. Lopuksi vielä laulu, jossa ajattelemisen aihetta: Kitkerien neitsyiden Feministirock.



Isät varokaa! Tyttäressänne voi piillä feministi!
Pojat varokaa! Tyttöystävästänne voi tulla...

Viattomasta leikkitoverista hiekkalaatikolla
voi kuoriutua kammottava femakko
pahaa aavistamatta linja-autossa
saatat istuutua sellaisen viereen.

Hyvää naistenpäivää, vietit sitä sitten millä tavalla tahansa!

Uusi liikuntalaji: vaunulenkkeily

Niinhän siinä kävi, että vaunulenkkeily tuli ja pelasti minun pääni! Olen ollut viime aikoina aika surumielinen, olen saattanut purskahdella itkuun vähän väliä. Neuvolan mukaan se baby bluesia, täysin normaalia ja vaaratonta, ja sen pitäisi helpottaa lähiaikoina. Toivottavasti näin. Tuntuu, että kahden ensimmäisen viikon sisätiloissa kyhjöttäminen pahensi asiaa.

Nyt kuitenkin olo on fyysisesti sen verran hyvä, että olen päässyt vähän ulkoilemaankin, ja kun vauvallakin on tarpeeksi ikää, olemme alkaneet vaunulenkkeillä. Aluksi kiersimme vain parkkipaikan ja talon ympäri, että vauva tottuisi ulkoilmaan, ja minä saisin vähän varovasti kokeilla, miten kunto kestää, ja miten paljon kävely vielä sattuu. Pikku hiljaa olemme pidentäneet lenkkejä. Pari päivää sitten kävelimme kaupoille saakka, joimme kupilliset kahvia, ja kävelimme takaisin. Kävelyä tuli sellaiset tunti ja kymmenen minuuttia. Huomasin, miten paljon olen kaivannut kävelylenkkejä miehen kanssa, raskausaikanahan teimme niitä aika paljon. Ja senkin huomasin, että lihakseni ovat kadonneet jonnekin. Lenkin jälkeen sattui pohkeisiin ja selkään ja vaikka mihin.

Eilen taas kävin köpöttelemässä normaalin lenkkini ihan yksin! Tai siis vauvan kanssa, mutta hän nukkui, joten ei ollut mitenkään kovin vilkasta seuraa. Sekin oli ihanaa, sain nauttia talviauringosta ja lumesta, ja mietiskellä ihan omiani.

Joskus on tylsää ja jotenkin typerän tuntuista lähteä yksin kävelylle, mutta huomasin nyt, että jotenkin hommasta tulee paljon mielekkäämpää, kun ottaa mukaan vaunut ja vauvan. Jotenkin se tuntuu laskevan kynnystä lähteä ulos. Jännä juttu. Ehkä kyseessä on vielä uutuuden viehätys? Onhan tuon vauvan työntely vaunuissa aika mukavaa puuhaa. Toivottavasti homman viehätys ei kuitenkaan karise liian pian.

Nyt kuitenkin näitä vaunulenkkejä. Pää tykkää, kun kroppa liikkuu.

Painopäivitystä

Uskaltauduin sitten vaa'alle, aika epäröivin mielin, koska viime viikot olen syönyt ihan järkyttävän huonosti. Suklaata, jäätelöä, juustoa ja keksejä, paistettua maksaa (om nom nom!), siis kaikkea mille sanoin "ei kiitos" ensin sokerilakon ja terveellisempien elämäntapojen takia, ja myöhemmin raskauden takia. Taisi iskeä jonkinlainen vastareaktio.

Mutta se paino. Noh, meinasin lentää persiilleni. Vaaka näytti nimittäin 149,9 kg. Sata grammaa alle sen maagisen rajan, jota en oikeasti ikinä uskonut alittavani. Nähtävästi raskauden aikaista turvotusta oli sittenkin enemmän kuin luulin, ja tuo oma pikku rakas tissitakiaiseni on tainnut vedellä ruususuuhunsa muutaman kilon maidon muodossa.

Nyt kun pääsen taas liikkumaan edes vähän niiden vaunulenkkien muodossa, onkin hyvä hetki laittaa syömisiäkin vähän parempaan kuntoon, ihan oman jaksamisenkin kannalta. Sokerivieroitusoireet eivät vaan houkuttele nyt ollenkaan. Ehkä aloitan niistä vihanneksista, enemmän vihreää lautaselle taas.

Veden kaipuu

Viime yönä näin unta, jossa kävin uimassa uimahallissa. Se oli jumalaisen ihanaa!

Taidan kärsiä melko pahoista vieroitusoireista. Viimeksi sain käydä uimahallissa ennen vuodenvaihdetta. Ja vielä menee ainakin viitisen viikkoa. Haluaisin niin takaisin...

Maitoa, puklua, hikeä ja muitakin eritteitä

Huh huh! Onpa ollut hurjat kaksi viikkoa! Pikkuiseni siis tosiaan täyttää tänään jo kaksi viikkoa, ja tuntuu että aika on kulunut todella nopeasti. Samalla tuntuu, että synnytyksestä on ihan kamalan kauan. Viimeiset viikot ovat olleet kovin intensiivisiä, ja niihin on mahtunut niin paljon uuden opettelua ja uusia kokemuksia, että en oikein vielä pysty edes käsittelemään koko asiaa kunnolla.

Suurin yllätys on ollut se, miten kokonaisvaltaista homma on. Tiesin kyllä, että vauvassa on kiinni koko ajan. En vain oikein käsittänyt, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt jälkeenpäin ajatellen, kuvittelin kai sen olevan vähän kuin lemmikin hankintaa. Siis olento, joka tietysti vaatii päivittäistä hoitoa, mutta jonka voi välillä unohtaa muutamaksi tunniksi omilleen, kyllä se pärjää. Muahahahahaaa! Turha luulo! :D

Me kotouduimme sairaalasta viime viikon maanantaina, kun lapsosella oli ikää vajaat kolme vuorokautta. Sairaala-aika meni hyvin vähillä unilla. Sairaala oli täpösen täynnö, joten perhehuoneesta oli turha edes haaveilla. Olin kolmen hengen huoneessa, ja vauvat itkivät vuorotellen, minkä lisäksi henkilökunta ravasi huoneessa muutaman tunnin välein mittailemassa eri asioita ja tarjoilemassa lääkkeitä tai lisämaitoa erilaisissa kombinaatioissa (meidän kaikkien vauvojen sokereita seurattiin ahkerasti). Päivisin puolisot ja muiden potilaiden vanhemmat lapset olivat paikalla, joten nukkuminen ei onnistunut oikein silloinkaan. Siihen vielä lisäksi se, että minua huimasi pari ensimmäistä päivää sen verran pahasti, että jalkeilla oleminen oli hankalaa, ja se, että minulla on alakerrassa niin paljon tikkejä, että lääkäri ja kätilö eivät edes suostuneet kertomaan miten monta niitä lopulta tuli... Olo ei siis ollut kamalan freessi, mutta oli kyllä meidän huoneen väestä vähiten kipeä.

Kotona vähäunisuus jatkui. Halusin imettää, mutta maitoa tuli liian vähän, ja vauva oli kovin unelias, sekä paino laski laskemistaan. Sairaalassa oli tuttipullon käyttö näin pienellä kielletty kokonaan, vauva kun kuulemma ei suostu ollenkaan imemään jos hänet totuttaa tuttipullolle, joten yritimme epätoivoisina hörppyyttää vauvalle maitoa, tai syöttää häntä ruiskulla. Vauva ei ollut ihastunut, vaan protestoi, ja olisi vain nukkunut tuntikaupalla. Neuvolan väki kävi huolestuneena paikalla punnitsemassa ja mittailemassa, komensivat syöttämään vauvaa päiväsaikaan kahden tunnin ja öisin kolmen tunnin välein... vähintään. Koska minä olen ainoa maitotisseillä varustettu tässä perheessä, yöunet jäivät erittäin lyhyisiin pätkiin. Muutaman yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että kohta näen turkoosinkukertavia kirahveja, kun en ollenkaan pääse REM-uneen lyhyiden unipätkien aikana. Ja vauvan paino ei edelleenkään noussut. Neuvola sitten totesi, että tuttipullo ei ole mikään kamala asia, sanoivat sairaalassa mitä sanoivatkaan... ja sen jälkeen asiat alkoivatkin sujua vähän paremmin. Vihdoinkin!

Tilanne on nyt se, että vauvan paino on lähtenyt nousuun kuten kuuluukin, syntymäpaino on ohitettu reippaasti, ja syöttövälitkin on saatu jo pidennettyä kolmeen-neljään tuntiin. Elämä tuntuu kyllä edelleen olevan täynnä pelkkiä kakka- ja pissavaippoja, puklua, jälkivuotoa ja ruiskuavaa rintamaitoa... Mutta kun edes saa nukkua vähän. Aurinko, risukasa jne.

Tänään tosiaan tulee kaksi viikkoa täyteen, joten tiedossa on kaksi muutosta: vauva aloittaa tänään D-vitamiinitipat (toivon mukaan ilman vatsavaivoja), ja TALVIVAUVA SAA ALOITTAA ULKOILUN! Tervetuloa, vaunulenkit! Siis tikkien sallimissa rajoissa. Olinkin jo tulossa mökkihöperöksi.

Blogit pinoon!

Tammikuu on nyt eletty loppuun saakka, ja aika moni joka aloitti Uuden Terveellisen Elämän on jo ehtinyt kyllästyä. Mutta koska kaipaan aina uutta, mielenkiintoista luettavaa, ajattelin kysyä: mitä uusia (tai vanhoja) laihisteluun ja/tai terveelliseen elämään keskittyviä blogeja olette löytäneet? Siis sellaisia, joita päivitetään vielä helmikuussa.

Iso plussa siitä, jos blogin takana on iso ja liikuntaa harrastava ihminen. Kaipaan aina lisää näitä!

Huomaan, että Blogilistan lopettamisen myötä uusien blogien löytäminen on vaikeampaa. Vinkkejä kehiin! Tai mainosta omaasi, jos en vielä ole tajunnut lukea sitä. Olen joskus hömelö.

PRKL! Murinaa! Ärsyttää!

Ei! EI EI EI! Nyt kiukuttaa!

Ja silläkin riskillä, että koko blogi menee vaatepostailuksi, niin kiukuttelen vähän lisää.

Nimittän Yours Clothing, tuo isojen ja vielä isompien kokojen vaatekauppa, on tuonut takaisin raskausmallistonsa parin vuoden tauon jälkeen. Samalla viikolla, kun minä lakkasin kaipaamasta mammavaatteita.

Arvatkaapa vain, miten monta kertaa minä kirosin isojen mammavaatteiden huonoa saatavuutta? Pitkiä, mammapaidoiksi soveltuvia paitoja kyllä löytyy, ja aina voi vetää päälle mekon, jos onnistuu jostain löytämään tarpeeksi isot sukkahousut. Mutta ne housut. Suomesta kun ei vaan ole saatavilla koon 54/56 äitiyshousuja. Kyseisen koon mammahousuja myy tasan yksi eurooppalainen kauppa, joka toimittaa Suomeen. Tai siis möi viime kesänä. Mutta heidän kanssaan oli sitten muuta ongelmaa, joten taiteilin sitten kuminauhavyötäröiden ja legginsien kanssa. Ja nyt Yours, josta tilaaminen on helppoa ja tuttua, tekee näin. Miksi, oi miksi?

Yours Clothing Maternity

Yritän lohduttautua sillä, että Yoursin mammavaatteet eivät ole kamalan nättejä. Mutta olisin minä kelpuuttanut tuollaisen keskirivin tunikan töihin, ja ehkä jonkun puolihömelön "Baby on Board" -teepparin pyjamapaidaksi. Ja todennäköisesti olisin sortunut ostamaan epäpukevat mutta mukavat lököhousut, joihin mahan olisi saanut mukavasti mahtumaan. Koska mahasta puristavat housut ovat raskaana ihan julmetun ikävät jalassa. Jälkikasvukin alkaa nopeasti protestoida.

Mutta niinpä niin, tasan ei nyt käynyt onnen lahjat. Yoursin mammavaatteissa löytyy kokoja aina UK32 asti, joka Yoursin itsensä mukaan vastaa EU-kokoa 60, mutta joka omasta mielestäni on hyvin reilu, vieläkin isompi. Toivottavasti siellä monitorin toisella puolella on jossakin isokokoisia odottavia äitejä, joille tieto tästä mallistosta tuo iloa.

Ihan uus ihanuus

Perjantaina kello 16.95 meille syntyi vauva. 51 cm, 3684 grammaa, pipon koko 35,5 cm.

Kotona ollaan jo, harjoitellaan kaikkea uutta ja jännittävää.

New Lookin jumppavaatteet: Oletko kokeillut?

Onko kukaan kokeillut New Lookin urheiluvaatteita? Millaisia kokemuksia?

Olen tilannut ihan tavallista vaatetta New Lookista, ja yleensähän nuo ovat sellaista H&M-laatua, eli melko heppoisia, mutta hinnat eivät yleensä ole pahoja ja alennukset ovat hyviä. Eli hinta ja laatu vastaavat usein toisiaan. Ja kokoja riittää.

Löytyisi paitaa ja hupparia ja toppia ja trikoota ja tossua. Tuttuun XL-liikuntamallistojen tapaan väreinä ovat musta ja harmaa sekä pinkin ja punaisen eri sävyt. Onkohan kyseessä maailmanlaajuinen salajuoni?

Oikeastaan en tarvitse tällä hetkellä oikein mitään, mutta joogatossut näyttävät kiinnostavilta. Välillä nimittäin jalkoihini sattuu joogatessa, ja tuntuu että tarvitsisin jotain pientä jalkinetta. Onkohan tuollaisista joogatossuista hyötyä, vai pitäisikö yrittää löytää jostain liukuestesukat?

New Look: Black Stretch Yoga Pumps

Kokemuksia, mielipiteitä?


(PS. Laskettu aika on tänään. Pitäkää peukkuja!)

Pois alta! Minulla on punainen lumilapio, enkä pelkää käyttää sitä!

Heräsin aamulla (tai ok, aamupäivällä... kerrankin sain nukuttua kunnolla) lumisateeseen. Jee! Onhan täällä etelässäkin vähän lunta, mutta en ole kovin monta kertaa tänä talvena päässyt tekemään lumitöitä. Ne ovat suunnilleen ainoa "kotityö" josta nautin. Raikas kylmä ilma, mukavaa liikuntaa, lunta... Mikäs sen parempaa? Varsinkin, kun ei ole mitään hurjan isoa lääniä putsattavana. Meillä huoltoyhtiö hoitaa parkkipaikan ja yleiset tilat, ja itselle jää vain postimerkin kokoinen etupiha ja suunnilleen samankokoinen takapiha. Joskus on ihan pakko käydä kolaamassa lunta vähän yleiseltäkin puolelta, jos oikein tekee mieli.

(Olen nyt lisännyt synnytystenkäynnistyskeinojen, S-kirjainten, listaan uuden: Siivous, Seksi, Saunominen sekä SnöSkottning. Ei ole vielä toiminut. Ensi viikolla todennäköisesti vuorossa se vaihtoehto, josta pidän vähiten: Sisätutkimus. Hyi.)

Juttelimme erään ystäväni kanssa eilen siitä, miten tylsää liikuntaa ylipainoisille usein tarjotaan. Lähtökohta tuntuu usein olevan, että kukaan lihava tai ylipainoinen ihminen ei liiku ollenkaan, paitsi ehkä sohvalta jääkaapille. Ja siksi tarjolla on aloittelijan suosituksia tyyliin "kävele kolme kertaa viikossa 15 minuuttia" tai "jää bussista pois 1 - 2 pysäkkiä aikaisemmin". Tai paras: "myös kotityöt ovat liikuntaa - siivoa, tiskaa, imuroi!". Kenen nämä suosittelijat kuvittelevat tehneen kotityöt lihavien ihmisten kotona tähän asti? Helinä-keijun? Vai oletetaanko meidän joko olevan superrikkaita, joilla on omat kodinhoitajat, tai vaihtoehtoisesti elävän kaaoksen keskellä? Jos 40 prosenttia suomalaisista on ylipainoisia tai lihavia, kuka tekee tässä maassa kaikki kotityöt?

Älkää käsittäkö väärin - tietysti hyötyliikunta on hyvä juttu. Mutta jos lähdetään siitä, että kaikki arjen askareet, imuroinnista roskapussin viemiseen ja muuhun pakolliseen, yhtäkkiä ovatkin liikuntaa, niin kyllähän tuo tuntuu vähän hassulta. Vai olenko vain turhan kriittinen?

Mitä mieltä te olette? Voidaanko kotityöt ja muut pakolliset jutut laskea liikunnaksi?

Kärsitkö sinäkin uimahalliraivosta?

Näistä asioista uimahalleissa kiistellään, kirjoittaa Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomissa. Jutussa vilisee vihaisia mummoja ja perverssejä kyttääjiä.

Tämä kuva on pelkkää silmäkarkkia.
Kuva: Pixabay.com

Onhan sitä nähty kaikenlaista tässä muutaman uimahallivuoden aikana. Hupaisin näkemäni tapaus taisi olla kauttaaltaan tatuoitu mammaihminen, joka saapui paikalle parin teininsä kanssa. Hän kieltäytyi käymästä suihkussa, ja marssi suoraan altaaseen, räyhäsi muille vesijuoksijoille, ja selitti kovaan ääneen tuttavalleen, miten tuntee paljon liivijengiläisiä. Oli siinä muilla ihmettelemistä.

Kiusaamista kuntosalilla

Kaikki ovat varmaan ennättäneet nähdä tämän Facebookissa kiertäneen päivityksen, jossa Johanna Raitio kertoo kiusaamistapauksesta, johon hän törmäsi kuntosalilla:

Kyllähän tuollainen saa kiehumaan raivosta! Mutta ikävä kyllä, se ei yllätä minua ollenkaan. Juuri tällaisten tapausten takia olisi tärkeää, että saleilla ja muissa liikuntapaikoissa kävisi mahdollisimman paljon eri kokoisia ja eri näköisiä ihmisiä. Jos liikkuva pullukka on ihan jokapäiväinen näky, pikkuhiljaa kukaan ei jaksa välittää. Tai näin ainakin toivon.

Olen itse saanut olla melko rauhassa salilla ja muissa liikuntapaikoissa (en kuitenkaan täysin). En usko, että olen ollut epätavallisen onnekas. Uskon että syitä on kolme: 1) vältän ns. trendiliikuntapaikkoja, 2) ajoitan käyntini aikoihin, jolloin paikalla ei ole noita itseään peilaavia pissislaumoja ja 3) olen melko kovakorvainen ja usein kuulokkeet korvissa. Jos siis vittuilua esiintyykin, en välttämättä kuule sitä. Ja sehän mahtaa kiusaajia harmittaa, kun eihän muille ihmisistä hihittelystä ja heidän pilkkaamisestaan ole mitään hyötyä, jos kohde ei kuule tai huomaa koko asiaa.

Toisaalta harmittaa, että annan muiden mielipiteiden rajoittaa sitä koska ja missä harrastan. Toisaalta taas en halua ehdoin tahdoin altistaa itseäni ikäville tilanteille. Pitäisi kai olla rohkeampi, mutta kasvatan omaa mukavuusaluettani pikkuhiljaa.

Kuva: Pixabay.com

Jos kiusaamista tulee vastaan, miten ihmeessä pitäisi toimia? Itse liikun usein sellaisina aikoina, jolloin esim. salilla ei ole henkilökuntaa paikalla, vaan sisään mennään pelkällä kulkukortilla. Silloin ei voi käydä sanomassa asiattomasta käytöksestä henkilökunnalle. Palautetta voi toki laittaa jälkikäteen. Jos taas henkilökuntaa on paikalla, ja kiusaaminen kohdistuu itseen, kynnys mennä sanomaan asiasta henkilökunnalle on aika korkea. Ja varmaan moni kiusaaja laskeekin sen varaan, että uhri tuntee häpeää, eikä kehtaa valittaa. Tämä on harmittavaa. Jotenkin tuntuu siltä, että kynnys puuttua toiseen henkilöön kohdistuvaan kiusaamiseen on matalampi. Mutta siinä taas tulee mieleen, että hyppiikö toisen (kohteen) varpaille, jos sekaantuu asiaan.

Ikävä kyllä olen saanut huomata, että asiaton kommentointi ei aina rajoitu nuorisoon, ja että ihan ns. normaalit, aikuiset ihmiset harrastavat sitä välillä. Sen verran olen oppinut, että tutuille kehtaan sanoa, jos koen että heidän kommenttinsa ovat asiattomia. Muutaman kerran olenkin joutunut huomauttamaan - kerran eräs entinen kollega päivitteli uimahallissa kovaan ääneen "herranjumala, mies naisten uimapuvussa!", kun kohdalle sattui eräs toinen uimahallinkäyttäjä, jonka sukupuoli ei sovi ihan tähän tavallisimpaan, mies-nainen -sukupuolikäsitykseen. Olkoon epätavallista, ei kai sitä suureen ääneen tarvitse päivitellä? Toisen kerran en häpeäkseni kehdannut puuttua suoraan, kun eräs vanhempi rouva useaan kertaan kommentoi suureen ääneen uimahallissa tyyliin "Onpas lihava mies! No hyvä että sentään liikkuu!". Kyseinen täti on paha suustaan, mutta hyvin herkkä ottamaan nokkiinsa, joten jouduin menemään vähän kiertotietä. Vanhempani tuntevat hänet minua paremmin, joten tein pelkurin ratkaisun, ja laitoin äitini asialle puhumaan kommentoinnista ja miten ikävältä se voi tuntua. Ihana äiti <3 Hän tarttui heti asiaan, ja sanoi tutulleen suoraan mutta hienotunteisesti, että toisten ulkonäköä ei sovi kommentoida. Luulisi melkein 80-vuotiaan täti-ihmisen jo tietävän tuon, mutta nähtävästi ei sitten...

Oletko sinä nähnyt kiusaamista liikuntapaikoilla, tai joutunut sen kohteeksi? Miten reagoit? Miten mielestäni kannattaisi reagoida asiaan?