Angstiviikot iskivät jälleen

Tiedättekös, välillä mietin, millaista olisi, jos olisi tasapainoinen, itsevarma ihminen, jolla on kaikki pääkopassa paikoillaan. Mutta ei, sellainen taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi.

Näin tänään paria kaveria kahvin merkeissä. Toinen kavereista on myös raskaana, tulee pari viikkoa minun jäljessäni. Toisella on aivan ihana puolivuotias vauva, sellainen nauravainen ja pulloposkinen ihanuus. Ja tämä äitikaveri on hehkuttanut useaan kertaan, miten mahtavaa imetys on, kun voi syödä mitä vain ja paino vain laskee laskemistaan. Joku meistä sitten kommentoi, että pitääkin imettää pitkään, kun tämä kaverikin on niin hoikka ja hehkeä. Johon kaveri naureskellen vastasi, että me kaksi muuta alammekin olla jo tosi isoja.

Ja siitä se sitten alkoi. Tiedän, että kaveri ei tarkoittanut mitään pahaa kommentillaan. Minä ja toinen raskaana oleva olemme kumpikin jo viimeisellä raskauskolmanneksella. Meillä KUULUU olla isot mahat. Ja lisäksi moni kommentoi raskaana olevien mahaa, ja tuntuu ajattelevat että maha on jotenkin erillinen osa, ja sen kommentointi ei ole ollenkaan toisen ihmisen vartalon kommentointia. Tiedostan tämän hyvin. Mutta kun korva kuulee yhden asian ja pää sitten tulkitsee sen ihan eri lailla. Eli ilta meni omaa lihavuutta itkeskellen ja itseinhossa pyöriskellen. Juu juu, hormonit siellä tunnemyrskyn takana ovat, mutta ei sen tietäminen tee tilanteesta ollenkaan helpompaa. Eikä tätä tunnetilaa nyt ollenkaan helpota se, että painoni on noussut raskauden aikan jo melkein neljä kiloa. Huomenna on taas neuvola, ja pitäisi käydä vaa'alla. Taidan pyytää lupaa jättää väliin tällä kertaa. Viimeksikin meni itkemiseksi, kun tuntuu niin pahalta, että vaa'an lukema kasvaa, kun sen pitäisi kutistua.

Tietysti olen ennenkin kärsinyt ajoittaisista itseinhon puuskista. Kukapa ei olisi? Mutta tuntuu, että nyt olen ihan erikoisen sekaisin. Kävin sitten eilen vesijumpassa (ja sinnekin lähdin ihan vain koska olen ällö läski jonka on pakko liikkua että en liho vielä enemmän... ihan sairas ajattelutapa, tiedän!), ja siinä jumpatessa silmiin osui oma käsivarsi. Välitön inhotusreaktio, hyi! Oksetti, teki mieli purskahtaa itkuun! Miksi olen näin ällöttävä?

Syöminen onkin ihan sitten oma juttunsa. Aamupalan söin yhdessä miehen kanssa, ja se upposi melko ongelmitta. Pientä "ei pitäisi syödä yhtään mitään" -ajatusta oli ilmassa, mutta se unohtui, kun seura oli hyvää ja sai muuta ajateltavaa. Lounas olikin sitten vähän ongelmallisempi. Onneksi kaapissa oli valmiina salaattia, muuten olisi todennäköisesti jäänyt kokonaan syömättä. Mutta nytkin syöminen oli todella vaikeaa, kun päässä vaan takoo kaiken maailman itsesyytöksiä ja itseinhoisia ajatuksia, sen verran törkeitä, että en todellakaan voi niitä täällä toistaa.

Ihan kuin päässä taas asuisi kaksi ihmistä, toinen joka haukkuu ja räyhää ja huutelee törkeyksiä, ja toinen joka katselee hommaa etäältä, ajatellen "tuo tyyppi on ihan sekaisin". 

:(

Heräsin aamulla uutisiin Pariisin tapahtumista. Itkettää. Ensimmäinen reaktioni on muuttaa jonnekin keskelle metsää, missä ei ole muita ihmisiä. Mutta ei kai sitä voi tehdä.

Vinkunaa ja valitusta

No niin. Pääsinpä juuri sanomasta että minulla ei ole mitenkään kamalasti ollut raskausvaivoja... kun ne iskivät kerralla. Sunnuntai meni pahoinvoinnin kourissa ja tuntui että joka paikkaa särki, päästä varpaisiin. Siis ihan kirjaimellisesti, varpaisiin sattui, jalkoihin sattui, pohkeisiin sattui, reisiin sattui, mahaan sattui, selkään sattui, hartioihin ja niskaan sattui, päähän sattui! En tiedä mikä iski. Nappailin parasetamolia (yhtä tyhjän kanssa), yritin venytellä varovasti, pyörittelin lantiota pallon päällä kuten oli opetettu. Ihan turhaa, olo olo kurja. En tiedä oliko syynä lauantainen pacetunti, jonne uskaltauduin. Ehkä? Se harrastus taitaa nyt olla ohitse tältä erää, koska sain kesken homman supistuksen. Ei kovin pahan, mutta silti.

Viikko onkin sitten jatkunut aika kurjissa tunnelmissa. Ihan pahin särky tuntuu loppuneen, mutta nukkuminen on hankalaa kun varsinkin iltaisin alkaa sattua sinne ja tänne. Tiistaina olin vähällä oksentaa koko päivän. Olo oli kuin alkuraskaudessa. Nukuin sitten koko illan. Keskiviikko meni vähän paremmissa tunnelmissa, mutta tänään on taas ollut todella kurja olo.

Juttelin tutun neuvolan terkkarin kanssa, joka sanoi että tässä on nyt kyseessä ihan normaali raskausajan kurja olo, jolle ei oikein voi tehdä mitään muuta kuin ottaa sitä parasetamolia ja yrittää pysyä pienessä liikkeessä. Mutta kun oksettaa.

Liikunta on siis tällä viikolla jäänyt vähiin, mikä varmaan vielä pahentaa oloa, kun lihakset menevät jumiin. Plääh. En tykkää ollenkaan, en jaksa tätä tammikuun lopulle saakka, tai pahimmassa tapauksessa helmikuun puoliväliin. Sanokaa joku, että tämä vielä helpottaa?

Kokeillaan uutta: Mammajumppaa

Raskaana saa liikkua aivan kuten ennenkin, sanotaan kaikissa ohjeissa. Mutta lause jatkuu: "... vältä kuitenkin...". Kieltolistalla on ainakin ratsastaminen, sukellus, benjihyppely (voi ei, juuri kun ajattelin kokeilla!) ja kaikki potentiaalisesti vaarallinen liikunta. Samaan syssyyn varoitellaan, että mitään nopeita suunnanmuutoksia sisältävää liikuntaa ei saisi harrastaa edes ensimmäisellä kolmanneksella. Niin ja vatsalihaksiakaan ei saa tehdä normaalisti. Ja kiertoja pitää varoja. Ja... vaikka mitä. Koska olin tästä kaikesta ihan pihalla, päätin mennä paikallisen kansalaisopiston tarjoamaan mammajumppaan, jota vetää raskaudenaikaiseen liikuntaan erikoistunut fysioterapeutti. Juu, siihen samaan, missä viime viikolla rauhoituttiin mikrofonimöykän säestämänä.

Kurssi on ollut todella antoisa. Ensimmäisillä kerroilla juttelimme yleisesti kuinka paljon liikuntaa raskausaikana tulisi harrastaa (noin 2,5 tuntia viikossa), ja siitä miten liikuntaa voi varovasti aloitella vaikka 15 minuutin kävelylenkeillä, jos sitä ei ole aikaisemmin harrastanut (tässä vaiheessa fysioterapeutti aina vilkuili minua, pyh!). Sitten päästiin asiaan, ja lähdettiin jumppaamaan, tietenkin soveltaen liikkeitä niin, että ne sopivat raskaana oleville.

Opin seuraavaa:

• Mikään ei saa sattua. Jos sattuu tai alkaa supistaa, pitää lopettaa.
   
• Vatsalihaksia ei saa tehdä normaalisti, vaan niitä kannattaa tehdä esimerkiksi kyljellä maaten, niin että jalkoja nostellaan ilmaan sivusuunnassa. (On muuten hyvä liike, tätä on tehty pace-tunnilla vähän enemmänkin.)
  
• Punnerruksia ja muita vatsa alaspäin tehtäviä liikkeitä voi tehdä polvillaan tai myöhemmin peppu pystyssä. (Auts, en tykkää, hartiat menevät jumiin...)
   
• Kyykkyjä saa tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta jos vatsa on iso, voi olla että pitää mennä vähän normaalia leveämpää haara-asentoon. (Erehdyksen kautta opin sen, että juu, sen asennon pitää joskus olla todella leveä, jos lapsi on päättänyt asettua poikittain ja melko alas... auts!)
   
• Erilaiset tasapainoa treenaavat jutut ovat hyödyllisiä, kun vartalon painopiste muuttuu. (Kyllä!)
   
• Rentoutus on kaiken A ja O! Raskausaikana ei voi rentoutua liikaa. Selällä ei mielellään saa makoilla kovin kauan, vaan kylkiasento on parempi, ja mieluiten vasemmalla kyljellä. (Minun jälkikasvuni on asiasta eri mieltä, ja suostui sietämään äipän selälläänmakoilua aina tänne 28. viikolle saakka. Sen sijaan kylkiasennossa makoilu kovalla alustalla ei ole vauvan mieleen ollenkaan, vaan monoa tulee ja kovaa. Onkohan liian ahdasta?)
   
• Ne lantionpohjalihakset! Niille meille omistettiin kokonainen tunti. Niitä pitäisi muistaa tehdä joka päivä, mutta mutta...
   
• Iso jumppapallo on jokaisen raskaana olevan paras ystävä. Sillä voi istua ja pyöritellä lantiota, tai voi mennä polvilleen maahan ja halata jumppapalloa, niin että selkä ja maha saavat levätä, ja sillä voi tehdä vaikka mitä. Ihanat jumppapallot!
   
• Ryhtiin ja selkälihaksiin kannattaa kiinnittää huomiota, muuten voi käydä kalpaten kun maha kasvaa. (Auts, juuri näin! Ristiselkä on välillä kovalla koetuksella, ja ryhdin pitäminen suorana on työn ja tuskan takana, kun kroppa haluaisi kävellä kuin ankka.)

Olen kokenut, että mammajumppakurssi on ollut hyödyllinen. Olen voinut hyödyntää sen oppeja muussa liikunnassa, esimerkiksi pacetunnilla ja vesijumpassa, ja varmaan siitä olisi ollut hyötyä salillakin, jos olisin jaksanut sinne asti raahautua. Hieman ongelmia on aiheutunut tästä julmetusta väsymyksestä, joka on houkutellut kaatumaan sohvalle, sen sijaan että olisin raahautunut jumppaan saakka... *haukotus* Ihan uskomatonta, miten voi pelkkä tavallinen työpäivä, kahdeksan tuntia tietokoneella kököttämistä, vetää naisesta mehut pihalle. Miten ihmeessä fyysistä työtä tekevät pärjäävät?

Mutta juu, jos olet raskaana, niin suosittelen ehdottomasti raahautumaan mammajumppaan, ja nimenomaan sellaiseen, jota vetää fysioterapeutti. Luulen, että jos en olisi tuolla käynyt oppimassa erilaisia vaihtoehtoliikkeitä, niin en olisi voinut välttämättä käydä vesijumpissa ja pacessa näinkin pitkälle raskaudessa, ja selkäkin saattaisi kiukutella enemmän kuin se on tähän mennessä tehnyt. Ja tietenkin on mukavaa tavata muita raskaanaolevia, jos heitä ei muuten kaveripiirissä ole. Yhteistä jutunjuurta on ainakin valmiina.

Miksi aloittaisin elämäntaparemontin juuri nyt?

Marraskuu, tuo kuukausista synkin! Pimeys laskeutuu aikaisin, lunta ei vielä ole valaisemassa maisemaa, ainakaan etelässä, ja jos muutama lumihiutale sattuukin eksymään tänne, se muuttuu heti loskaksi. Lehdettömät puut värjöttelevät vaakasuoraan piiskaavassa sateessa, ja ihmiset kulkevat synkissä vaatteissa, kasvoiltaan apeina ja yhtä harmaina kuin talvitakkinsa. Tekee mieli nukkua kevääseen, tai käpertyä sohvalle telkkarin ääreen, suklaalevyn ja pizzanpalasen hyvässä seurassa...

... miksi siis väitän, että marraskuu on hyvä aika aloittaa elämäntaparemontin tekeminen?

1. Jos et aloita nyt, niin koska? Maanantaina? Uutena vuotena? Come on, tämä on niin nähty! Kaikki tietävät, että huomaat maanantain tai uuden vuoden menneen jo aikoja sitten, etkä muistanut aloittaa. Aloita nyt, tänään.

2. Marraskuussa harvemmin on mitään suuria, pakollisia juhlia, joiden aikana tulisi kovin suuri houkutus syöpötellä ja juopotella, kun kerrankin saa. Pikkujoulukausi ei vielä ole alkanut, ja joulun sekä uudenvuoden syöminkeihin on vielä melkein kaksi kuukautta jäljellä. Ennen sitä ehtii vaikka mitä!

3. Tähän aikaan vuodesta saleilla ja jumppatunneilla on hyvin tilaa, kun syksyn innokkaat kuntoilijat ovat jo kaikonneet.

4. Ihanat, aurinkoiset syyspäivät! Kyllä, niitäkin on marraskuussa, päiviä jolloin aurinko paistaa ja lämpötila kohoaa lähelle kymmentä plusastetta. Ihan täydellisiä päiviä ulkoiluun! Tai lehtien haravoimiseen ja kaikkeen mukavaan puuhasteluun pihalla!

5. Ei siitepölyä, ei hyttysiä, ei muitakaan öttiäisiä, ei käärmeitä!

6. Ai miten niin kaatosade ja pimeys? Se on osittain asennekysymys, osittain pukeutumiskysymys. Tietenkin sateessa on kurjaa talsia, jos jalassa on rikkinäiset lenkkarit ja päällä hiostava sadetakki, mutta mitä jos panostaisit kerrankin itseesi, ja hankkisit kunnon ulkoilupuvun? Rahallinen panostus omaan terveyteen kannattaa aina.

7. Kun joulu vihdoinkin tulee, ja pöydät notkuvat herkkuja, olet jo päässyt hyvään alkuun projektisi parissa. Voit joko pitää pienen tauon hyvällä omallatunnolla, tai todeta, että et nyt halua keskeyttää hyvin alkanutta projektia mässäilemällä. Joulu tulee joka vuosi, ja sitäpaitsi ruuasta voi nauttia, vaikka sitä ei vetäisi kaksin käsin.

8. Kun tammikuussa kaikki uuden elämän aloittajat säntäävät täyttämään salit ja jumppatunnit tai lenkkipolut, sinä olet jo osa liikuntapaikan vakiokalustoa. Ja kaikkihan tietävät, että harva uuden vuoden kuntoilija jaksaa jatkaa helmikuuta pidemmälle. Sinä et kuitenkaan kuulu heihin, joten riski lopettaa helmikuussa on sinun tapauksessasi pienempi. Olethan jo ehtinyt luoda itsellesi rutiinia.

Kuvat: Pixabay.com

9. Tammikuussa työpaikan kahvipöydässä kuitenkin taas puhutaan ummet ja lammet uudista ihmedieeteistä. Sinä voit siinä vaiheessa todeta rauhallisesti/ajatella ihan itseksesi, että siinä muut vasta aloittelevat projektia, kun sinä taas olet ehtinyt laihtua x kiloa/kiinteytyä x senttiä/edistyä lempiliikunnan parissa. Hyvä sinä!

10. Katso kohta 1. Jos ei nyt, niin koska?

Vähän odotusasiaa

Tänään onkin raskausviikkoja kasassa 28+0, eli nyt on menossa 29. raskausviikko, mikä tarkoittaa sitä, että jos lapsi yhtäkkiä päättäisi alkaa syntyä, selviämisen todennäköisyys on jo 90 prosenttia. Helpottava tieto! Tosin tuo toukkanen saisi kyllä vielä pysyä yksiössään muutaman kuukauden, ainakin ensi vuoden puolelle. Tällä viikolla lapsonen kuulemma harrastaa hengitysharjoituksia, vaikka äidistään tuntuu enemmänkin siltä, että käynnissä on jonkinlainen akrobaattitreeni tai vähintään x-hyppymaraton.

Viikkojen poksumisen kunniaksi pääsin käymään äitiyspolilla, jossa jälkikasvu ultrattiin. Etukäteen taisivat pelätä kuusikiloista sokerivauvaa, mutta ainakin tällä hetkellä lapsi kasvaa hyvinkin tarkasti keskikäyrällä (painoa 1200 grammaa). Ehkä tätä pääsisi synnyttämään ihan normaalisti alakautta ja silloin kun lapsi itse haluaa tulla ulos?

Saatoin harrastaa hieman shoppailua.

Vauva vispasi kovasti käsiään, ihan kuin olisi vilkutellut meille. Ihan liian söpöä! Varmaan vika on hormoneissa, mutta tuntuu että nykyään aivot sulavat kun näen vauvoja, ja nähtävästi myös ultrakuva riittää. Aivotoiminta pysähtyy kokonaan, ja pään täyttää vaaleanpunainen pilvi, suusta purkautuu henkäyksenä "awwww...". Mieskin tapitti ultrakuvaa niin tarkkana, että ei tainnut tietää ulkomaailman menosta yhtään mitään.

Odottelin lääkäriltä jotain painosaarnaa – viimeksi tuli vähän kiukuttelua, ei nykyisestä painostani, vaan siitä entisestä, ennen laihtumista olleesta maksimipainosta, mikä oli melko hämmentävää. Ollutta ja mennyttä, eikös? Nyt oli kuitenkin eri lääkäri kuin viimeksi, ja hän oli tyytyväinen sekä painoon että sokeriarvoihin. Muistutteli vain että pitää syödä terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Sitä ohjetta on ainakin helppo noudattaa :)

Kultaisia terälehtiä ja eläkeläisverotusta

Tämän viikon (tähän mennessä) absurdein tilanne koitti kesken eilisen mammajumpan. Meillä oli luvassa hengitysharjoituksiin ja perusteelliseen rentoutukseen keskittyvä tunti... hiljaista, rentouttavaa musiikkia, himmennetty valaistus, ohjaaja, joka lempeällä ja matalalla äänellä ohjaa meitä keskittymään hengitykseen, kuvittelemaan ruusun terälehtiä huuliemme väliin, puhaltelemaan ohuita kultalankoja, visioimaan miten kultainen valo keinuttaa vauvaa kohdussa...

Kesken kaiken paikalle pyyhältää tomera rouvasihminen, joka vilkaisee lattialla mahat pystyssä pötkötteleviä naisia, ja ilmoittaa ohjaajalle, että viereisessä huoneessa on alkamassa yleisötilaisuus jossa käytetään mikrofonia... eihän meitä haittaa? Mitäpä siinä tilanteessa enää voi tehdä? Oli hieman vaikeuksia pidätellä naurua ja keskittyä hengittelyyn ja "kultaista köyttä pitkin kiipeämistä keskellä myllertävää myrskyä", kun seinän takana joku pitää kiihkeää ja KOVAÄÄNISTÄ puhetta eläkeläisten verotuksesta, ja kaikesta mikä siinä on vialla, oikein paasaten, ja mikrofoni rohisten niin kovaa, että värinän tunsi lattian kautta.

Ohjaajaparka näytti "hieman" siltä, että olisi halunnut kuristaa koko mikrofonirääkkääjän... Mutta vedimme reippaasti rentoutuksen loppuun asti, naurua pidätellen.

Välillä vähän liikunnan iloa :)

Kävin eilen aivan ihanan rasittavassa vesikuntopiirissä! Ihan mahtavaa, vähän kuin pacea vedessä. Ja minähän pidän kummastakin, pacesta ja vedessä lotraamisesta. Olisipa tätä tarjolla useammin... mutta valitettavasti ei näytä löytyvän oman eikä naapuripaikkakunnan uimahallien vakiovalikoimasta.

Vähän kyllä ihmettelin suomalaisten laskutaitoa. Eri pisteet oli nimittäin numeroitu: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8 ja 9. Ei luulisi olevan aikuiselle ihmiselle liian vaikeaa. Mutta ei, aina on joukossa joku, jolle homma on liian vaikea, ja pitää väkisin valita joku kapinallisjärjestys tyyliin 1, 6, 3, 5, 5, 4, 6, 7, 9, 8. Miksi ihmeessä? Jos on pihalla oikeasta järjestyksestä (vaikka siitä syystä, että ei näe numeroita ilman silmälaseja), niin tässä puolisokean pöllön vinkki: varmista, että seuraat jotain henkilöä, jonka tunnistat vaikka ilman laseja, vaikka värikkään uimapuvun perusteella, ja mene aina sinne, missä hän oli edellisen 45 sekunnin aikana. Valitse vaikka minut, jonka kirkkaanturkoosi uimapuku näkyy todennäköisesti Kuuhun asti. Helppoa :)

Ankat valmiina kuntopiiriin. Vai ollaanko jotain onnetonta pakottamassa lankulle?
Kuva: Pixabay.com

Pienestä törmäilystä huolimatta kuntopiiri oli hurjan hauska, pääsinhän pitkästä aikaa hyppimään vesitrampoliinille! Ihan parasta! Olen muutenkin huomannut että tällainen kuntopiireily on mainiota liikuntaa, koska kun jokaisella pisteellä ollaan vain pieni hetki (30 - 60 sekuntia), niin uskaltaa tehdä vähän kovemmalla teholla. Muutaman kymmenen sekuntia nyt seisoo vaikka päällään! Ja sitten seuraavalla pisteellä onkin tiedossa taas jotain ihan muuta, joka rasittaa ihan toisia lihaksia. Ja sen lisäksi kuntopiirissä on jotenkin matalampi kynnys tehdä oman jaksamisen mukaan, kuin sellaisella tunnilla, jossa kaikki tekevät samaa asiaa samalla hetkellä. Ainakin minulla on melkoinen kynnys liikkua puolet hitaammin kuin muilla, jos kaikki muut menevät samassa tahdissa.

Mutta olipa kaikenkaikkiaan oikein mukava liikuntaelämys, ja loppuillaksi hyvä mieli :)