Takaisin arkeen, toivottavasti

En sitten eilen onnistunut pääsemään uimahallille saakka, kortti kun oli hukassa. Mutta tänään sain vihdoinkin raahauduttua vesijumppaan. Se oli mukavaa, mutta huh huh, onpa flunssa (ja varmaan allergiatkin) ottanut koville! Olen aivan loppuslut, tarvitsen torkut!

Muuten, jos joku bongaa jostain nettikaupasta tai huutonetistä tai vastaavasta Patrik Borgin kirjan Rentoa painonhallintaa, niin vinkatkaa heti! Useampi henkilö on nyt suositellut sitä minulle, mutta opus on loppuunmyyty kaikkialla. Ainoa paikka joka näytti myyvän sitä tällä hetkellä oli joku kirjakerho, enkä haluaisi liittyä jäseneksi vain yhden kirjan takia. Joten vinkit tervetulleita.

Nyt lounasta napaan ja nokosille.

Miksi sohvalta nouseminen on niin vaikeaa?

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat menneet sohvalla, toista peräkkäistä flunssaa parannellen. Töihin palasin jo alkuviikosta, mutta olen ollut sen verran nuhanenä, että en ole uskaltautunut liikkumaan. Ja nyt, kun olo on taas tarpeeksi hyvä, ja tunnin kuluttua olisi tarjolla hyvä vesijumppa tuolla läheisellä uimahallilla, olen tietenkin innosta puhkuen lähtemässä jumppaamaan... Tai niinhän sitä luulisi. Mutta ei.

Viimeisen tunnin olen istuskellut sohvalla, uimahallikassi pakattuna. Mutta en vaan pääse tästä ylös. Jotenkin ajatus uimahallille lähtemisestä ahdistaa. Ja laiskottaakin. Tiedän, että jos en nyt kohta lähde, niin harmittaa koko loppupäivän, ja huomenna lähteminen on vielä vaikeampaa. Ja tiedän senkin, että uimahallissa on erittäin todennäköisesti hauskaa ja hyvää seuraa. Mutta ei, pää pistää jostain syystä vastaan.

Neitivirta kirjoitteli viime viikolla siitä, että hän joutuu liikkumaan säännöllisesti jotta innostus pysyisi yllä. Sama koskee minua. Kun liikun säännöllisesti, lähden innolla uimahalliin/salille/lenkkipolulle. Mutta heti kun pidän pienekin tauon, lähteminen muuttuu vaikeaksi. Siitä syystä en mielelläni jätä väliin esim. vakijumppavuoroa. Tosin en nyt tiedä onko kyseessä innostuksen puute. Tälläkin hetkellä ajatus uimahallin vedessä lillumisesta houkuttelee. Mutta jokin ihme juttu päässä pistää vastaan. En tajua mikä se on ja mistä tämä vastustus johtuu.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten olette päässeet asian ylitse?

Niiskutusta, makoilua, ihmettelyä... ja banaanilettuja!

Alkuviikon alakuloisuuden syy selvisi tiistai-iltana (kiitos kaikille ihanille piristävistä viesteistä!). Kun pääsin kotiin, huomasin nimittäin olevani kuumessa. Ja siitä asti tässä onkin vietetty aikaa sohvalla niiskutellen, poskionteloita kiroten. Olinhan minä ehtinyt olla kokonaisen viikon terveenä tässä välissä... Taisin lähteä liian aikaisin liikkeelle flunssan jälkeen. Mutta nyt lepäillään kiltisti, kunnes olo on taas normaali.

Päätin nyt ottaa positiivisen asenteen. Nämä kaksi flunssaa ovat todennäköisesti merkki siitä, että kroppa kaipaa lepoa. Joten sitä olen nyt sille antanut. Sohva on käynyt tutuksi, ja koska räkäinen pääni ei ole oikein jaksanut lukea kirjoja, olen sen sijaan suorittanut Game of Thrones -maratonia kiitettävällä ahkeruudella. Tänään tosin sorruin myös seuraamaan Ylen Suurta pj-tenttiä, mutta ajattelin palaavani pian jonkun vähän hömpemmän sarjan pariin. Onko kenelläkään vinkkejä? Meiltä löytyy sekä Netflix että HBO, joten niiden valikoimasta saa ehdottaa katsottavaa. Sellaista, joka ei vaadi ihan kamalasti keskittymistä, siihen en vielä oikein kykene.

Yllättävän hyvää, vaikka olin epäileväinen.

Olen myös laittanut lohturuokaa; kokeilin vihdoinkin niitä jokaisella nettipalstalla ja joka toisessa blogissa aikanaan pyörineitä banaanilettuja. Siis niitä, jossa otetaan yksi banaani ja kaksi munaa, sekoitetaan sauvasekoittimella ja paistetaan lettupannulla. Tarjoillaan marjojen tai vaikka jäätelön kera, jos sellaista syö. Minä heitin lettujen päälle pensasmustikkaa.

Letut olivat yllättävän hyviä! Olin alkuun epäileväinen, koska eräs ystäväni, joka yleensä on minua ruuan suhteen paljon avoimempi ja kokeilunhaluisempi, kuvaili omaa banaanilettukokeiluaan sanoin "se oli ällöttävintä mitä ikinä olen maistanut". Mutta minun suussani letut olivat oikein hyvän makuisia. Valmistus oli sopivan helppoa tällaiselle laiskurille, joka ei juuri keittiössä viihdy. "Taikina" valmistui noin minuutissa ja paistamiseen meni yhteensä alle viisi minuuttia. Näitä taidan tehdä toistekin.

Pahamieli ja stressi

Nyt kaipaisin jotain vinkkejä stressin ja pahan mielen karkotukseen. Siis sellaisia, jotka eivät perustu siihen, että syön kaiken mitä kaapista löytyy ja nakerran jääkaapin kulmasta palasen.

Tänään jo kokeiltuja: musiikki, liikunta, halailu.

Vinkkejä?

Huonoasenteisen syöpöttelijän kurinpalautus

Jumi, jumi, lähde jo! Tässä on nyt aika monta viikkoa jumitettu. En tiedä missä vika. Olen syönyt enemmän. Olen syönyt vähemmän. Olen juonut enemmän vettä. Olen lisännyt hyviä rasvoja. Olen jumpannut. Olen ollut jumppaamatta. Olen stressannut. Olen yrittänyt ottaa rennosti. Edelleen jumittaa. Ja nyt olen huomannut, että kun tulosta ei tule, niin alkaa vaivihkaa himottaa syödä sittenkin vähän enemmän, vähän epäterveellisemmin, vielä vähän enemmän.

Kahden viimeisen viikon painokäyrä on melko masentavaa nähtävää.

Koska olen nyt yrittänyt etsiä apua kaikkialta mistä sitä on saataville, käväisin työpaikan tarjoamassa ohjauksessa. Ei siitä minun mielestäni ollut oikein mitään hyötyä. Toiveissa oli saada jotain vinkkiä mistä jumi voisi johtua ja mitä voisin tehdä/korjata että se helpottaisi, tai että en ainakaan alkaisi lihoa. Toivoin myös saavani ehkä vähän vinkkejä siitä miten voisin liikkua nyt kesän aikana, kun kaikki vakijumppani ovat tauolla, uimahallit kiinni, siitepölyä sieraimissa ja salikin väärällä suunnalla kesäloman aikana.

Ei nyt oikein onnistunut. Tarjolla oleva ohjaus perustui nähtävästi siihen, että ohjattavan ruokavalio on aivan rempallaan ja hän ei liiku yhtään. Vihanneksia kannattaa kuulemma syödä joka päivä, sokeria ja rasvaa ei saa käyttää liikaa, ja hyvä ateriarytmi on noin 3-4 tunnin välein. Joskus voisi vaikka käydä pikku kävelyllä tai pyöräillä töihin, jos ei asu kovin kaukana. Mutta painoon liikunta ei vaikuta ollenkaan, paitsi jos juoksee maratonin joka päivä, totesi ohjaaja.

Kun totesin, että koen että elän tällä hetkellä jo melko terveellisesti, enkä koe tarvetta tehdä suuria, koko elämän muullistavia muutoksia, sain kuulla että minulla on väärä asenne. Tämä siis ennen kuin olimme ollenkaan puhuneet ruokailu- ja liikuntatottumuksistani.

Ruokavaliooni emme syventyneet kuin hyvin pintapuolisesti, mutta täti totesi että jos paino ei putoa, syön liikaa. Kai tässä on vaan uskottava ammattilaista. Tarkalleen missä kohtaa menee vikaan ei minulle kerrottu, mutta sain käskyn jättää iltapalan pois tai syödä korkeintaan yhden hedelmän. Ja kun tunnustin että en ehkä ihan joka päivä onnistu saavuttamaan täydellistä lautasmallin lounasta, ohjaaja oikein innostui ja sain kiihkeän saarnan siitä, miten salaattia pitää olla VÄHINTÄÄN puolet lautasesta, mieluummin vielä enemmän. Yritin sanoa että minulla lounaslautasella ongelmana on enemmänkin se, että salaatti ja liha/kala haluaisivat täyttää koko lautasen ja niille perunalle/makaroonille/riisille/muulle hiilarille ei oikein jää tilaa (kun eivät ole edes kovin hyvän makuisia), mutta en saanut suunvuoroa.

Nyt sitten piirtelen rukseja kalenteriin joka päivä jos olen syönyt tarpeeksi vihanneksia lounaalla, tai jos olen liikkunut (pitäisi ainakin käydä pikku kävelyllä tai vaikka joogata 15 min viitenä päivänä viikossa). Ei kai siitä haittaakaan ole, mutta ei se ole minkäänlainen muutos minulle. Saankohan ensi kerralla haukkuja, jos en ole laihtunut?

Lopuksi minut vielä komennettiin vaa'alle. Kun totesin, että minua ei voi punnita vaa'alla jonka kantokyky on 140 kg, ja kerroin painoni, sain käskyn silti hypätä vaa'alle. Tulos ei yllättänyt: "Error!". En tajua, tuota on minulle tehty aikaisemminkin, siis komennettu vaa'alle vaikka olen sanonut selvin sanoin että minua ei saa sillä punnittua. Miksi ihmeessä? Onko tässä takana joku periaate että tyhmä läski pitää saada tajuamaan että on järkyttävän iso, kun vaaka ei riitä? Kuvitteleeko joku ammattilainen vielä tänä päivänä, että ihminen motivoidaan terveellisempään elämään nolaamalla? En vaan mitenkään keksi tuolle mitään muuta syytä.

Jäi jotenkin vähän pöllämystynyt olo koko tapaamisesta. Muutama puolituttu on käynyt samalla ohjaajalla, ja heidän mielestä hänen ohjauksensa on ollut hyödyllistä. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla? Ehkä emme vaan ymmärtäneet toisiamme? Ehkä ohjaajalla oli huono päivä? Minulla ainakin oli huono päivä, jos ei ennen, niin ainakin tuon ohjauksen jälkeen. Ehkä en vaan kuulu kohderyhmään, kun en elä hampurilaisilla ja sokerilimsalla? Jotenkin tuli nyt vaan tästä koko tilanteesta tunne, että minua ei kuunneltu ollenkaan, vaan että minusta tehtiin jo ensinäkemältä tiettyjä olettamuksia, joista sitten pidettiin kiinni kynsin hampain, riippumatta siitä mitä sanoin.

Tämä asenneongelmainen syöpöttelijä yrittää siis jatkaa jumin taittamista omin voimin.

Motivoimaton maanantai

Jos minä tästä työpäivästä selviän täysijärkisenä, niin lupaan ja vannon että yöllä saan hyvällä omallatunnolla katsella Game of Thronesin uutta jaksoa ja mussuttaa ihan niin paljon mustikkaa, vadelmaa ja melonia kuin napa suinkin vetää. Ihan sama, vaikka unet jäisivät vähiin. Olen ansainnut jotain kivaa.

Enää 12 - 16 tuntia töitä jäljellä. Pitäkää peukkuja.

Liikuntaviikot 14 ja 15

Viikko 14 oli liikunnan kannalta ihan surkea viikkoa, koska makasin flunssan kourissa sängyn pohjalla suurimman osan viikkoa. Ärsyttävää, ja painon kannalta vähän ikävämpää, mutta minkäs teet. Flunssia nyt tulee silloin tällöin. Olin sen verran reporankana, että en jaksanut edes tehdä fysioterapialiikkeitä, mikä kostautui tällä viikolla polven kiukutteluna. Syyllinen löytyy peilistä, joten ei parane valittaa.

Nyt viikolla 15 olenkin sitten yrittänyt päästä takaisin normaaliin rytmiin. Olipa muuten ihanaa päästä taas liikkumaan! Kyllä sen huomaa, että olo on paljon parempi ja reippaampi, kun saa liikuteltua itseään. Teen päätetyötä, ja kun minulla sattuu olemaan nämä H/I-kupin etuvarustukset, niin niska- ja selkäkipuja alkaa helposti tulla jos liikunta jää liian vähiin. Ihan huolimatta siitä, että olen panostanut hyviin rintaliiveihin ja minulla on mahdollisuus seistä osa päivästä. Pitäisi muistaa taukojumpata, mutta se jää usein väliin koska joku kollega tai asiakas paukkaa aina paikalle heti kun yritän aloittaa jumppailun. Olisipa minulla ovi jonka voi sulkea...

Vähän aneemiselta kai tuo tämän viikon ohjelma näyttää, ei esimerkiksi yhtään salitreeniä. Ainoa kerran kun eksyin salille, päädyinkin pysyttelemään crosstrainerin kyydissä... ja olihan se hauskaa! Mutta nyt pitäisi ensi viikolla palata tavallisen saliohjelman pariin, jos aion saada jotain tulosta aikaiseksi. Ja pitäisi ihan oikeasti alkaa taas tehdä noita fysioterapian liikkeitä joka päivä, ei tästä polvesta muuten tule mitään. Ja on noloa mennä seuraavalle käynnille, jos edistystä ei ole tapahtunut.

Tavoitteet viikolle 16: 
1. Kaksi oikeaa, kunnollista salitreeniä.
2. Taukojumppailua!
3. Fysioterapialiikkeet joka päivä

Ehkä liian monta? Yritän olla stressaamatta liikaa. 

Tunti crosstrainerilla, oho!

Nolotti näpsiä kuvia, mutta pitihän saavutus tallentaa todisteeksi.

Muahahahahaa! Sainpas poljettua kokonaisen tunnin crosstrainerilla! Ja vielä ennen aamukahdeksaa. Hyvä minä!

Kun ensimmäisen kerran hyppäsin crosstraineria kokeilemaan, joskus vuosia sitten, jaksoin hädin tuskin tepsutella sillä minuutin verran. Viiden minuutin suoritukseen pääseminen vaati monta viikkoa. Hämmentävä kapine, kun luulisi että sen käyttäminen vastaa kävelyä aika lailla, mutta niin vaan se tuntuu (tai siis tuntui) paljon raskaammalta. Nykyään menee onneksi paremmin, vaikka vielä kaksi kuukautta sitten piti psyykata itseäni että jaksaisin polkea kauemmin kuin 10 minuuttia putkeen, sitten 15... Jossain vaiheessa tajusin, että oikeastaan jalat eivät väsy, vaan pää siinä vaan yrittää uskotella että en jaksa. Piti siis vain saada jalat uskomaan, että pää puhui pötyä. Kun sen tajusi, niin homma kävi helpommaksi.

Tällä hetkellä kävelylenkit ja ulkoliikunta on pannassa, joten pitäisi ehkä alkaa käydä salilla vähän useammin polkemassa tuolla crosstrainerilla tai kokeilla vaikka juoksumattoa. Ruuhka-aikaan en kehtaisi varata laitetta noin pitkäksi aikaa, mutta aamuisin on hyvin tilaa. Tänäänkin kahdeksasta crosstrainerista oli vapaana ainakin kuusi koko ajan, joten ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa laitteen omimisesta.

Millaisia onnistumisia sinä olet kokenut liikunnan tai muiden elämäntapamuutosten parissa viime aikoina?

Ruokapäiväkirjat ja niiden pitäminen

Pidin parina viime viikkona muutamana päivänä ruokapäiväkirjaa, koska halusin tietää suunnilleen miten paljon syön. Olen aikaisemminkin pitänyt ruokapäiväkirjoja, joskus tarkempia, joskus suurpiirteisempiä. Taas kerran sain todeta, että kyseinen systeemi ei vaan sovi minulle.

Osa blogin lukijakunnasta pitää ruokapäiväkirjaa, osa ei pidä. Ei kovin yllättävää.

Syitä on monia. Kun pidän ruokapäiväkirjaa, ajattelen ruokaa ja syömistä melkein koko ajan. Muistinko varmasti kirjata ylös jokaisen suupalan? Arvioinko oikein syödyn määrän? Pitäisikö sittenkin kaivaa keittiövaaka kaapista ja punnita kaikki ruuat? Yhtäkkiä pystykään syömään sen mukaan miten nälkäinen olen, vaan alan suorittaa. Voi ei, nyt olen syönyt samanlaista aamupalaa neljänä päivänä, kamalan tylsää! Mitä minä keksin huomiseksi, että ruokapäiväkirja vaikuttaisi jännittävämmältä? Äääk, en syönyt mitään proteiinipitoista välipalalla, nyt on koko päivä pilalla! Apua, iltapala jäi eilen väliin, katastrofi! Höh, miksi söin noin paljon eilen? Pitäisikö tänään nipistää annoksia pienemmäksi, vaikka on nälkä?

Alan siis stressata ja syömisestä tulee suorittamista. Ja se taas on ensi askel siihen, että palataan takaisin vanhoihin ruokailutottumuksiin, niihin joilla lihottiin kymmeniä kiloja. Siksi päätin taas heittää ruokapäiväkirjan romukoppaan, ainakin vähäksi aikaa. Pitää vaan yrittää luottaa siihen, että säännöllinen ateriarytmi, lautasmalli ja sokerittomuus vievät oikeaan suuntaan.

Ja toivotaan että tämä jumittaminen loppuisi pian...

Lohtusyöjä makeanhimon kourissa

Viime päivät on tullut istuskeltua sohvalla peiton alla, sillä tänne on iskenyt ihan kunnon kevätflunssa. Ensiksi luulin vain siitepölyallergian alkaneen ärhäkäksi, mutta lopulta oli pakko myöntää, että kipeänä tässä ollaan. Taas. Ja koska olen juuri sen verran sairaana, että en jaksa tehdä mitään muuta kuin maata, mutta silti sen verran terve, että aivot kaipaisivat jotain toimintaa, niin olen ollut ihan julmetun tylsistynyt. Ja sehän tiedetään mihin se johtaa. Kyllä, minun tekee ihan kamalasti mieli kaikkea hyvää: Kuohkeita, vaaleanpunaisia berliininmunkkeja! Isoja pääsiäismunia, joiden suklaa lohkeaa paksuina, tummanruskeina ja ihanan makeina paloina! Ihanasti suussa sulavia suklaakonvehteja! Sokerissa kieritettyjä, rasvasta tiriseviä munkkipossuja! Sokeria ja rasvaa!

Kuva: Pixabay

Jossain vaiheessa elämää sain uskoteltua itselleni, että minä en ole tunnesyöjä. En oikein tiedä, miten sain itseni uskomaan noin. Minähän olen mitä suurimmissa määrin tunnesyöjä. Onko tylsää? Otanpa suklaata. Onko mieli maassa? Munkki auttaa. Oletko vihainen? SYÖDÄÄN KAIKKI KAIKKI KAIKKI! 

Tällä hetkellä syöminen on arjessa ihan ok. Syön säännöllisesti oikeaa ruokaa, nukun melko hyvin, marjat ja hedelmät ovat tarpeeksi makeita tyydyttääkseen pienen makeannälän jne. Mutta sitten tulee näitä poikkeuksia, kuten flunssapäivät. Itsesääli ja tylsistyminen on huono yhdistelmä, ja oikea ruokakaan ei oikein maistuisi. Yhtäkkiä sekä pää että kroppa huutavat sokeria. Ja kun vielä pääsiäisen suklaaherkut tuntuvat tunkevan päälle joka suunnalta...

Vaikka olenkin nyt viettämässä sokeritonta vuotta, en ole asioiden suhteen kamalan ehdoton. Jos oikeasti haluan jotain sokerista ihan kamalasti, niin voin minä sen itselleni sallia. Samoin jos tulee joku sosiaalinen tilanne, jossa  makeasta kieltäytyminen aiheuttaisi liikaa draamaa, voin hyvin syödä jotain pientä makeaa. Liika ehdottomuus ei sovi minulle. Mutta kun en nyt haluaisi syödä makeaa ja sokerista vain siksi, että olen tylsistynyt ja säälin itseäni, pientä parkaa jolla on nuha ja yskä ja vähän kurja olo. Ei jokaista negatiivista tunnetilaa voi vastustaa sokerin voimalla. Tai tietenkin voi, mutta sitten voinkin pian alkaa miettiä, mihin laatikkoon pakkasin ne vanhat koon 64 vaatteet.

Pitää kai olla kiitollinen siitä, että tänään kauppojen ovat pysyvät visusti kiinni. Muuten saattaisin onnistua ylipuhumaan miehen lähtemään kaupoille hakemaan flunssasta kärsivälle vaimoparalle vähän herkkuja. Nyt se ei onneksi ole mahdollista. Sen sijaan istun sohvalla, katson huonoja dokkareita Netflixistä ja yritän ajatella jotain muuta kuin syömistä.

Romantiikka kukkii

"Sun naamas on kaventunut", sanoi mies aamupalapöydässä.
"Ai näkyykö musta että olen laihtunut?", ilahduin.
"Joo. Naama on kaventunut", toisti mies.
"Eikö mistään muualta?"
"Naamasta vaan."

Siinäpä sen kuulin. Noh, sain sentään kukkia.


Tämä on muuten sadas postaukseni tässä blogissa.

Jumissa, osa 2

Se muuten iski nyt. Ensimmäinen kunnon jumitus. Olen nyt pari viikkoa lihonut kilon, laihtunut kilon, lihonut kilon, laihtunut kilon. Olihan se odotettavissa. Silti ärsyttää. Ensin ajattelin, että jumi johtui kuukautisista. Mutta nekin menivät jo. Nyt taas iski flunssa, joten liikunta on jäähyllä ainakin muutaman päivän.

Itsesääli iski. Pääsiäismunat huutelevat kaupassa: "Vie meidät kotiin! Maistumme ihanalle!". Huutelen takaisin: "Höpö höpö, kyllä teidät suklaamunat tiedetään, maistutte pahville ja sokerille". 

Vinkkejä, miten jaksaa eteenpäin terveellisellä linjalla?

Lihavien oma kuntosali

Lihaville ihan ikioma kuntosali? Sellaisesta Helsingin Sanomat kertoi pari päivää sitten. Kyseinen sali, Alfido, sijaitsee Kuopiossa, valitettavasti siis niin kaukana, että minulla ei ole mahdollisuutta päästä kokeilemaan sitä.

Aika kivalta vaikuttaa... tai siis suoraan sanottuna mahtavalta! Jos täällä lähistöllä olisi samanlainen palvelu, niin minä kipittäisin sinne heti. En välttämättä kaipaa kuntosalipalveluja lihaville, mutta Alfido näyttää tarjoavan myös muuta ohjattua liikuntaa: kahvakuulaa, pilatesta ja yinjoogaa. Olisi ihanaa harrastaa enemmän ohjattua liikuntaa, mutta en halua mennä "tavallisten" jumppaajien joukkoon, koska en (vielä!) pärjää yhtä hyvin kuin muut, ja sehän vasta sapettaa! Plus että on jotenkin turvallisempaa löllötellä makkaroitaan, kun muillakin osallistujilla on makkaroita eikä sixpackeja.

Kuva: Pixabay

Olen joskus miettinyt, pitäisikö lihaville ihmisille olla enemmän ihan omia liikuntapalveluja. Jonkin verran niitä onkin. Esimerkiksi olen itse joskus käynyt XL-vesijumpassa parissakin uimahallissa. Osallistujilla oli ehtona painoindeksi yli 30, vaikka ei sitä keneltäkään kyselty. Toisessa uimahallissa XL-jumppa oli täysin aloittelijoille suunnattua ja erittäin kevyttä, toisessa taas se oli suunnattu jo hieman liikuntaa harrastaneille, mutta silti aloittelijaystävällistä. Pidin enemmän jälkimmäisestä. Muihin ns. erikoisryhmien liikuntoihin en ole osallistunut, ihan siitä syystä että niitä ei ole tullut vastaan.

Tiedän, että joidenkin mielestä omat, erilliset liikuntaryhmät jotenkin asettavat osallistujat omaan karsinaan, ja tavallaan osoittavat, että heille ei olisi tilaa ns. tavisryhmissä. Ymmärrän tämän ajattelutavan, mutta olen siitä eri mieltä. Minun mielestäni lihavien ihmisten omat liikuntaryhmät ovat siitä hyviä, että kynnys niihin osallistumiseen on matalammalla. Ne luovat turvallisen tilan, missä voi olla oma itsensä, ilman pelkoa siitä, että joku tulee naureskelemaan tai huutelemaan läskikommentteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lihava ihminen ei saisi mennä tavistunnille. Näkisin enemmänkin erilliset ryhmät aloittelijoille sopivana asiana. Sitten kun on saatu opeteltua perusasiat ja kuntoa vähän kohotettua (jos se on tarpeen), ja ennen kaikkea kun on saatu kerätty itsevarmuutta liikkujana, voidaan laajentaa harrastusta myös tavistunneille. Erilliset lihavien ryhmät voisivat siis hyvinkin toimia ponnahduslautana uuteen harrastukseen. (Tosin pitää myöntää, että vaikka käyn nykyään vesiliikunnan tavisryhmissä, olen silti pitänyt vakivuoron yhdessä XL-ryhmässä, koska siellä on niin ihanaa väkeä, ja koska tunti hieman kevyempänä sopii hyvin muun liikunnan jatkoksi. Olen huomannut usean muun tekevän samoin.)

Oma kantani on siis että ehdottomasti lisää lihaville suunnattuja liikuntapalveluja. Ja samoin muita matalan kynnyksen liikuntapalveluja. Mieluiten sellaisia, joihin ei ole pitkiä ilmoittautumisia, vaan joihin voi mennä ex-tempore kesken kauden, vaikka kerta- tai kuukausimaksulla. Silloin on helpompaa lähteä mukaan silloin kun inspiraatio iskee, ja uskaltaa paremmin kokeilla uusia asioita kun ei heti tarvitse tehdä suurta rahallista panostusta.

Jos vielä palataan tuohon Hesarin juttuun Alfidosta, niin huomasin yhden hämmentävän asian: kuvitus on salilta, jota erikseen markkinoidan lihaville. Silti sinne on otettu ihan tavallisia, standardikokoisia liikuntalaitteita. Esim. koko jutun pääkuvassa poseeraa reisilihaslaitteessa ihan vain vähän pullea nainen, joka täyttää koko laitteen laidasta laitaan. Esim. minun peräni ei todennäköisesti kyseiseen laitteeseen mahtuisi nytkään, puhumattakaan siitä ajasta jolloin olin yli 30 kiloa nykyistä suurempi. Ja tämähän oli yksi niitä pelkoja, joka sai minut pelkäämään saliharrastusta: "Mitä jos en mahdu laitteisiin? Mitä jos ne eivät kestä minua?" Jos tarkoitus on markkinoida itseään lihaville, eikö silloin kannattaisi panostaa laitteisiin, joihin lihavat ihmiset mahtuvat vaivatta, ja joita he voivat turvallisesti käyttää? Esim. sillä salilla jolla itse käyn, on vastaavissa laitteissa paljon enemmän tilaa isollekin ihmiselle, vaikka sali on ihan perussali, ilman erikoiskohderyhmää. Kun lähdetään luomaan tilaa jossa on turvallista olla oma itsensä, olisi tärkeää ottaa huomioon tällaisetkin asiat. Tämä ihan vinkkinä niille, jotka nyt päättivät laittaa pystyyn oman erityisryhmille suunnatun kuntosalin... ;)

Mitä mieltä sinä olet? Pitäisikö lihaville ihmisille olla omia liikuntapalveluja?