Ulkona on kylmää ja liukasta, ja olen käynyt vähän araksi käppäilemään ulkona jäisillä teillä tämän mahan kanssa. Jos ei mamma jaksa taapertaa jumppaan, tulkoon jumppa mamman luo! Päätin siis käyttää tämän äitiysloman alun tutustumalla Youtuben mammajooga-, mammajumppa- ja muuhun mammaliikuntatarjontaan. Tarjolla tuntuukin olevan vaikka mitä kivaa 10 - 30 minuuttia pitkää ohjelmaa. Ja se onkin hyvä juttu. Minullahan on käytössä myös Yoogaia, mutta siellä ainoa odottajille erikseen suunnattu tunti on kokonaisen tunnin pituinen, enkä oikein enää jaksa niin pitkiä tunteja. Ja jotenkin kokonaisen tunnin irrottaminen kotiliikuntaan tuntuu vähän turhan paljolta monena päivänä. Testataan siis Youtubea.
Ensimmäiseksi testattavaksi valikoitui kymmenen minuutin pituinen Pregnancy Yoga: Episode 1, jonka vetää Apple Yogan Kate Appleton. Kriteerini eivät olleet kummoiset: kaipasin jotain helppoa ja lyhyttä, ja tämä oli ensimmäinen video, joka tuli haussa vastaan.
Tarvitset jooga- tai jumppamaton sekä ohjeen mukaan yhden joogapalikan, jonka päällä istua. Itse inhoan joogapalikoiden päällä istumista, ja omani ovat muutenkin paljon korkeampia kuin videossa käytettävä, joten suosittelen tarvittaessa korvaamaan palikan huovalla, jonka voi taitella sopivan paksuksi alustaksi, tai vaikka rullattuaa joogamattoa, jos niitä sattuu pyörimään nurkissa useampia.
Tämä ensimmäinen joogaharjoitus tehdään kokonaan istuen, ja se sisältää
kevyitä sivulle- ja eteenpäintaivutuksia, ei mitään vaikeaa tai
raskasta. Videon kuvauksen mukaan se sopiikin aloittelijoille, ja sen aikana opitaan raskaudenaikaisen joogan alkeita.
Itse en ollut ihan täysin vakuuttunut siitä, pysyykö ihminen joka ei koskaan ole joogannut mukana. Tahti oli yllättävän nopea verrattuna ohjattuihin äitiysjoogatunteihin, joille olen aikaisemmin osallistunut, ja ohjaaja ei esimerkiksi juurikaan selittänyt hengityksen merkitystä eri liikkeiden aikana. Minulle liikkeet olivat kaikki tuttuja mammajoogakurssilta, mutta jotenkin olin niin ajatuksissani, että en aina tajunnut hengittää oikein. Ehkä vika oli omassa päässä. Olisin kuitenkin kaivannut jotenkin hieman enemmän alustusta ja selitystä siitä, miten liikkeet tehdään turvallisesti ja oikein, ja missä kohtaa niiden on tarkoitus tuntua, samoin kuin alkuun läpikäyntiä siitä, mitä välineitä tällä kertaa tarvitaan. Se olisi toki hieman pidentänyt videota, mutta en usko että viisi lisäminuuttia olisi ollut kenellekään ongelma. Sinänsä video on niin lyhyt, että sen voi hyvin katsoa kerran ennen kuin lähtee joogaamaan... mutta oikeasti, kuka jaksaa?
Satunnainen huomio: Ohjaajalla on varpaankynsissä ranskalainen manikyyri.
Netti on täynnä kuvia raskaana olevista naisista, vaatteet päällä tai ilman vaatteita. Isokokoisten odottajien vatsoja tuntuu vain löytyvän melko vähän, muutamia sentään. Kun tulin raskaaksi, minua varoiteltiin siitä, että en välttämättä missään vaiheessa näyttäisi raskaana olevalta, koska kun rasvaa on paljon jo valmiiksi, niin isoa raskausmahaa ei välttämättä erota muuten vaan isosta mahasta. Ja niinhän se aika pitkään menikin... aika moni ei varmaan tajunnut, että olin raskaana, enkä vain lihonut.
Mutta sitten olikin ihan mahtava tunne, kun minulta kysyttiin
ensimmäisen kerran olenko raskaana! Teki mieli tanssia pieni
onnentanssi! Ja kun murehdin maha-asiaa eräälle ystävälle, ja hän
totesi, että tietenkin minusta näkee ihan selvästi että olen raskaana.
Toinen onnentanssi! Periaatteessahan on olemassa sääntö, joka kuuluu
suunnilleen "älä ikinä oleta että joku on raskaana, paitsi jos satut
näkemään kun vauva on syntymässä, äläkä ainakaan kysy!", mutta minulle ainakin oli suuri ilon
aihe, kun joku huomasi asian laidan.
Ehkä uhraudun, ja lisään omat mahakuvani isojen odottajien nettimahojen joukkoon:
Maha ennen raskautta, viikolla 26, viikolla 30 ja viikolla 35.
Kolmessa ensimmäisessä kuvassa painoni on aika lailla samaa, mutta kyllähän noista huomaa, että paino on jakautunut vähän eri lailla. Viimeinen kuva on jouluaatolta, enkä ole edes uskaltanut käydä vaa'alla. Turvotus on aika hurjaa, kuten varmaan käsistäkin huomaa, huolimatta siitä, että olen kitannut vettä kuin janoinen kameli.
Vielä muutama viikko... mahaa en tule kaipaamaan, vaikka todennäköisesti tulee tuntumaan vähän tyhjältä, kun kukaan ei enää möyri ja potki rakkoon.
Vielä pari kuukautta sitten kipitin tavallisen iltalenkkini puolessa tunnissa, hengästymättä, samalla kun juttelimme miehen kanssa syntyjä syviä. Saatoimme pitää kädestäkin ja tuijotella tähtiä. Tänään nappasin avuksi kävelysauvat ja kävelin niin nopeasti kuin tällä hetkellä pystyn. Lenkki kesti 45 minuuttia.
Hitaaksi olen käynyt. Mutta pysähtyä ei saa! Vielä tästä noustaan! Joulukuussa 2016 aion JUOSTA tuon lenkin!
Olenpa ollut ihan surkea bloggaaja ja myös surkea blogien lukija viime aikoina. Aika usein tulee mieleen jotain, josta tekee mieli kirjoittaa, mutta sitten en jaksakaan istua koneen ääreen ollenkaan. Sähköpostit ja Facebookin olen vilkaissut puhelimen kautta, mutta koskahan olen viimeksi edes koskenut tietokoneeseen? Ehkä joskus joulukuun alussa, viimeisenä työpäivänäni.
Olin tosiaan suurimman osan joulukuuta sairauslomalla, ja nyt olen ollut reilun viikon ihan oikealla äitiyslomalla. Olo on melko tukala, olen niin turvoksissa, että edes miehen Crocsit eivät mahdu jalkaan. Sormet puutuvat öisin ikävästi (johtuu turvotuksesta), ja joudun välillä nousemaan seisomaan, roikottelemaan käsiä, että saan tunnon takaisin. Verenpainekin on pilvissä ja päänsärky vaivaa, joten ravaan neuvolassa vähintään kerran viikossa, pissin varmaan litroittain purkkeihin ja tarkkailen lähes vainoharhaisesti pissan proteiineja, siltä varalta että raskausmyrkytys yrittää iskeä. Selkääkin särkee yhä useammin. Kaikkea kurjaa siis, mutta yritän tsempata itseäni sillä, että ainakin olen päässyt vähemmällä kuin se tuttu, joka oli vuodelevossa viikolta 13 viikolle 38, niin että lapsi pysyisi sisällä, tai se ystävä, joka joutui olemaan sairauslomalla viikolta 20 loppuun saakka, koska kärsi niin kovista kivuista, että ei pystynyt istumaan, ei seisomaan, ei kävelemään, ei makaamaan... Niihin verrattuna omat vaivat tuntuvat pieniltä. Ainakin kunnes känkkäränkkä iskee.
Eiköhän tämä tästä. Nyt laskettuun aikaan on aikaa kuukausi. Ajattelin yrittää muuttaa kokonaan uimahalliin, ainakin niin kauan kuin paikat ovat sen verran kiinni, että saan käydä siellä. Olen alkanut hieman pelätä vesien menoa kesken kaiken. Olisi vähän noloa, jos ne menisivät altaassa. Pitäisikö koko allas sulkea ja tyhjentää? Vai pitäisikö tuollaisessa tapauksessa vain hipsiä hiljaa pois paikalta, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Eräältä kaverilta menivät vedet kuntosalilla, kesken treenin, ja hän joutui lainaamaan salilta hylättyjä pyyhkeitä, että sai lapsivedet mopattua lattialta. Se tuntui kyllä vähän kohtuuttomalta. Uimahallissa on ainakin valmiiksi märkää.
Mutta olisihan se vähän noloa... "Anteeksi, lapsiveteni meni juuri lämminvesialtaaseen, pitäisikö asialle tehdä jotain?"
Tiedättekös, välillä mietin, millaista olisi, jos olisi tasapainoinen, itsevarma ihminen, jolla on kaikki pääkopassa paikoillaan. Mutta ei, sellainen taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi.
Näin tänään paria kaveria kahvin merkeissä. Toinen kavereista on myös raskaana, tulee pari viikkoa minun jäljessäni. Toisella on aivan ihana puolivuotias vauva, sellainen nauravainen ja pulloposkinen ihanuus. Ja tämä äitikaveri on hehkuttanut useaan kertaan, miten mahtavaa imetys on, kun voi syödä mitä vain ja paino vain laskee laskemistaan. Joku meistä sitten kommentoi, että pitääkin imettää pitkään, kun tämä kaverikin on niin hoikka ja hehkeä. Johon kaveri naureskellen vastasi, että me kaksi muuta alammekin olla jo tosi isoja.
Ja siitä se sitten alkoi. Tiedän, että kaveri ei tarkoittanut mitään pahaa kommentillaan. Minä ja toinen raskaana oleva olemme kumpikin jo viimeisellä raskauskolmanneksella. Meillä KUULUU olla isot mahat. Ja lisäksi moni kommentoi raskaana olevien mahaa, ja tuntuu ajattelevat että maha on jotenkin erillinen osa, ja sen kommentointi ei ole ollenkaan toisen ihmisen vartalon kommentointia. Tiedostan tämän hyvin. Mutta kun korva kuulee yhden asian ja pää sitten tulkitsee sen ihan eri lailla. Eli ilta meni omaa lihavuutta itkeskellen ja itseinhossa pyöriskellen. Juu juu, hormonit siellä tunnemyrskyn takana ovat, mutta ei sen tietäminen tee tilanteesta ollenkaan helpompaa. Eikä tätä tunnetilaa nyt ollenkaan helpota se, että painoni on noussut raskauden aikan jo melkein neljä kiloa. Huomenna on taas neuvola, ja pitäisi käydä vaa'alla. Taidan pyytää lupaa jättää väliin tällä kertaa. Viimeksikin meni itkemiseksi, kun tuntuu niin pahalta, että vaa'an lukema kasvaa, kun sen pitäisi kutistua.
Tietysti olen ennenkin kärsinyt ajoittaisista itseinhon puuskista. Kukapa ei olisi? Mutta tuntuu, että nyt olen ihan erikoisen sekaisin. Kävin sitten eilen vesijumpassa (ja sinnekin lähdin ihan vain koska olen ällö läski jonka on pakko liikkua että en liho vielä enemmän... ihan sairas ajattelutapa, tiedän!), ja siinä jumpatessa silmiin osui oma käsivarsi. Välitön inhotusreaktio, hyi! Oksetti, teki mieli purskahtaa itkuun! Miksi olen näin ällöttävä?
Syöminen onkin ihan sitten oma juttunsa. Aamupalan söin yhdessä miehen kanssa, ja se upposi melko ongelmitta. Pientä "ei pitäisi syödä yhtään mitään" -ajatusta oli ilmassa, mutta se unohtui, kun seura oli hyvää ja sai muuta ajateltavaa. Lounas olikin sitten vähän ongelmallisempi. Onneksi kaapissa oli valmiina salaattia, muuten olisi todennäköisesti jäänyt kokonaan syömättä. Mutta nytkin syöminen oli todella vaikeaa, kun päässä vaan takoo kaiken maailman itsesyytöksiä ja itseinhoisia ajatuksia, sen verran törkeitä, että en todellakaan voi niitä täällä toistaa.
Ihan kuin päässä taas asuisi kaksi ihmistä, toinen joka haukkuu ja räyhää ja huutelee törkeyksiä, ja toinen joka katselee hommaa etäältä, ajatellen "tuo tyyppi on ihan sekaisin".
Heräsin aamulla uutisiin Pariisin tapahtumista. Itkettää. Ensimmäinen reaktioni on muuttaa jonnekin keskelle metsää, missä ei ole muita ihmisiä. Mutta ei kai sitä voi tehdä.
No niin. Pääsinpä juuri sanomasta että minulla ei ole mitenkään kamalasti ollut raskausvaivoja... kun ne iskivät kerralla. Sunnuntai meni pahoinvoinnin kourissa ja tuntui että joka paikkaa särki, päästä varpaisiin. Siis ihan kirjaimellisesti, varpaisiin sattui, jalkoihin sattui, pohkeisiin sattui, reisiin sattui, mahaan sattui, selkään sattui, hartioihin ja niskaan sattui, päähän sattui! En tiedä mikä iski. Nappailin parasetamolia (yhtä tyhjän kanssa), yritin venytellä varovasti, pyörittelin lantiota pallon päällä kuten oli opetettu. Ihan turhaa, olo olo kurja. En tiedä oliko syynä lauantainen pacetunti, jonne uskaltauduin. Ehkä? Se harrastus taitaa nyt olla ohitse tältä erää, koska sain kesken homman supistuksen. Ei kovin pahan, mutta silti.
Viikko onkin sitten jatkunut aika kurjissa tunnelmissa. Ihan pahin särky tuntuu loppuneen, mutta nukkuminen on hankalaa kun varsinkin iltaisin alkaa sattua sinne ja tänne. Tiistaina olin vähällä oksentaa koko päivän. Olo oli kuin alkuraskaudessa. Nukuin sitten koko illan. Keskiviikko meni vähän paremmissa tunnelmissa, mutta tänään on taas ollut todella kurja olo.
Juttelin tutun neuvolan terkkarin kanssa, joka sanoi että tässä on nyt kyseessä ihan normaali raskausajan kurja olo, jolle ei oikein voi tehdä mitään muuta kuin ottaa sitä parasetamolia ja yrittää pysyä pienessä liikkeessä. Mutta kun oksettaa.
Liikunta on siis tällä viikolla jäänyt vähiin, mikä varmaan vielä pahentaa oloa, kun lihakset menevät jumiin. Plääh. En tykkää ollenkaan, en jaksa tätä tammikuun lopulle saakka, tai pahimmassa tapauksessa helmikuun puoliväliin. Sanokaa joku, että tämä vielä helpottaa?
Raskaana saa liikkua aivan kuten ennenkin, sanotaan kaikissa ohjeissa. Mutta lause jatkuu: "... vältä kuitenkin...". Kieltolistalla on ainakin ratsastaminen, sukellus, benjihyppely (voi ei, juuri kun ajattelin kokeilla!) ja kaikki potentiaalisesti vaarallinen liikunta. Samaan syssyyn varoitellaan, että mitään nopeita suunnanmuutoksia sisältävää liikuntaa ei saisi harrastaa edes ensimmäisellä kolmanneksella. Niin ja vatsalihaksiakaan ei saa tehdä normaalisti. Ja kiertoja pitää varoja. Ja... vaikka mitä. Koska olin tästä kaikesta ihan pihalla, päätin mennä paikallisen kansalaisopiston tarjoamaan mammajumppaan, jota vetää raskaudenaikaiseen liikuntaan erikoistunut fysioterapeutti. Juu, siihen samaan, missä viime viikolla rauhoituttiin mikrofonimöykän säestämänä.
Kurssi on ollut todella antoisa. Ensimmäisillä kerroilla juttelimme yleisesti kuinka paljon liikuntaa raskausaikana tulisi harrastaa (noin 2,5 tuntia viikossa), ja siitä miten liikuntaa voi varovasti aloitella vaikka 15 minuutin kävelylenkeillä, jos sitä ei ole aikaisemmin harrastanut (tässä vaiheessa fysioterapeutti aina vilkuili minua, pyh!). Sitten päästiin asiaan, ja lähdettiin jumppaamaan, tietenkin soveltaen liikkeitä niin, että ne sopivat raskaana oleville.
Opin seuraavaa:
Mikään ei saa sattua. Jos sattuu tai alkaa supistaa, pitää lopettaa.
Vatsalihaksia ei saa tehdä normaalisti, vaan niitä kannattaa tehdä esimerkiksi kyljellä maaten, niin että jalkoja nostellaan ilmaan sivusuunnassa. (On muuten hyvä liike, tätä on tehty pace-tunnilla vähän enemmänkin.)
Punnerruksia ja muita vatsa alaspäin tehtäviä liikkeitä voi tehdä polvillaan tai myöhemmin peppu pystyssä. (Auts, en tykkää, hartiat menevät jumiin...)
Kyykkyjä saa tehdä niin paljon kuin haluaa, mutta jos vatsa on iso, voi olla että pitää mennä vähän normaalia leveämpää haara-asentoon. (Erehdyksen kautta opin sen, että juu, sen asennon pitää joskus olla todella leveä, jos lapsi on päättänyt asettua poikittain ja melko alas... auts!)
Erilaiset tasapainoa treenaavat jutut ovat hyödyllisiä, kun vartalon painopiste muuttuu. (Kyllä!)
Rentoutus on kaiken A ja O! Raskausaikana ei voi rentoutua liikaa. Selällä ei mielellään saa makoilla kovin kauan, vaan kylkiasento on parempi, ja mieluiten vasemmalla kyljellä. (Minun jälkikasvuni on asiasta eri mieltä, ja suostui sietämään äipän selälläänmakoilua aina tänne 28. viikolle saakka. Sen sijaan kylkiasennossa makoilu kovalla alustalla ei ole vauvan mieleen ollenkaan, vaan monoa tulee ja kovaa. Onkohan liian ahdasta?)
Ne lantionpohjalihakset! Niille meille omistettiin kokonainen tunti. Niitä pitäisi muistaa tehdä joka päivä, mutta mutta...
Iso jumppapallo on jokaisen raskaana olevan paras ystävä. Sillä voi istua ja pyöritellä lantiota, tai voi mennä polvilleen maahan ja halata jumppapalloa, niin että selkä ja maha saavat levätä, ja sillä voi tehdä vaikka mitä. Ihanat jumppapallot!
Ryhtiin ja selkälihaksiin kannattaa kiinnittää huomiota, muuten voi käydä kalpaten kun maha kasvaa. (Auts, juuri näin! Ristiselkä on välillä kovalla koetuksella, ja ryhdin pitäminen suorana on työn ja tuskan takana, kun kroppa haluaisi kävellä kuin ankka.)
Olen kokenut, että mammajumppakurssi on ollut hyödyllinen. Olen voinut hyödyntää sen oppeja muussa liikunnassa, esimerkiksi pacetunnilla ja vesijumpassa, ja varmaan siitä olisi ollut hyötyä salillakin, jos olisin jaksanut sinne asti raahautua. Hieman ongelmia on aiheutunut tästä julmetusta väsymyksestä, joka on houkutellut kaatumaan sohvalle, sen sijaan että olisin raahautunut jumppaan saakka... *haukotus* Ihan uskomatonta, miten voi pelkkä tavallinen työpäivä, kahdeksan tuntia tietokoneella kököttämistä, vetää naisesta mehut pihalle. Miten ihmeessä fyysistä työtä tekevät pärjäävät?
Mutta juu, jos olet raskaana, niin suosittelen ehdottomasti raahautumaan mammajumppaan, ja nimenomaan sellaiseen, jota vetää fysioterapeutti. Luulen, että jos en olisi tuolla käynyt oppimassa erilaisia vaihtoehtoliikkeitä, niin en olisi voinut välttämättä käydä vesijumpissa ja pacessa näinkin pitkälle raskaudessa, ja selkäkin saattaisi kiukutella enemmän kuin se on tähän mennessä tehnyt. Ja tietenkin on mukavaa tavata muita raskaanaolevia, jos heitä ei muuten kaveripiirissä ole. Yhteistä jutunjuurta on ainakin valmiina.
Marraskuu, tuo kuukausista synkin! Pimeys laskeutuu aikaisin, lunta ei vielä ole valaisemassa maisemaa, ainakaan etelässä, ja jos muutama lumihiutale sattuukin eksymään tänne, se muuttuu heti loskaksi. Lehdettömät puut värjöttelevät vaakasuoraan piiskaavassa sateessa, ja ihmiset kulkevat synkissä vaatteissa, kasvoiltaan apeina ja yhtä harmaina kuin talvitakkinsa. Tekee mieli nukkua kevääseen, tai käpertyä sohvalle telkkarin ääreen, suklaalevyn ja pizzanpalasen hyvässä seurassa...
... miksi siis väitän, että marraskuu on hyvä aika aloittaa elämäntaparemontin tekeminen?
1. Jos et aloita nyt, niin koska? Maanantaina? Uutena vuotena? Come on, tämä on niin nähty! Kaikki tietävät, että huomaat maanantain tai uuden vuoden menneen jo aikoja sitten, etkä muistanut aloittaa. Aloita nyt, tänään.
2. Marraskuussa harvemmin on mitään suuria, pakollisia juhlia, joiden aikana tulisi kovin suuri houkutus syöpötellä ja juopotella, kun kerrankin saa. Pikkujoulukausi ei vielä ole alkanut, ja joulun sekä uudenvuoden syöminkeihin on vielä melkein kaksi kuukautta jäljellä. Ennen sitä ehtii vaikka mitä!
3. Tähän aikaan vuodesta saleilla ja jumppatunneilla on hyvin tilaa, kun syksyn innokkaat kuntoilijat ovat jo kaikonneet.
4. Ihanat, aurinkoiset syyspäivät! Kyllä, niitäkin on marraskuussa, päiviä jolloin aurinko paistaa ja lämpötila kohoaa lähelle kymmentä plusastetta. Ihan täydellisiä päiviä ulkoiluun! Tai lehtien haravoimiseen ja kaikkeen mukavaan puuhasteluun pihalla!
5. Ei siitepölyä, ei hyttysiä, ei muitakaan öttiäisiä, ei käärmeitä!
6. Ai miten niin kaatosade ja pimeys? Se on osittain asennekysymys, osittain pukeutumiskysymys. Tietenkin sateessa on kurjaa talsia, jos jalassa on rikkinäiset lenkkarit ja päällä hiostava sadetakki, mutta mitä jos panostaisit kerrankin itseesi, ja hankkisit kunnon ulkoilupuvun? Rahallinen panostus omaan terveyteen kannattaa aina.
7. Kun joulu vihdoinkin tulee, ja pöydät notkuvat herkkuja, olet jo päässyt hyvään alkuun projektisi parissa. Voit joko pitää pienen tauon hyvällä omallatunnolla, tai todeta, että et nyt halua keskeyttää hyvin alkanutta projektia mässäilemällä. Joulu tulee joka vuosi, ja sitäpaitsi ruuasta voi nauttia, vaikka sitä ei vetäisi kaksin käsin.
8. Kun tammikuussa kaikki uuden elämän aloittajat säntäävät täyttämään salit ja jumppatunnit tai lenkkipolut, sinä olet jo osa liikuntapaikan vakiokalustoa. Ja kaikkihan tietävät, että harva uuden vuoden kuntoilija jaksaa jatkaa helmikuuta pidemmälle. Sinä et kuitenkaan kuulu heihin, joten riski lopettaa helmikuussa on sinun tapauksessasi pienempi. Olethan jo ehtinyt luoda itsellesi rutiinia.
9. Tammikuussa työpaikan kahvipöydässä kuitenkin taas puhutaan ummet ja lammet uudista ihmedieeteistä. Sinä voit siinä vaiheessa todeta rauhallisesti/ajatella ihan itseksesi, että siinä muut vasta aloittelevat projektia, kun sinä taas olet ehtinyt laihtua x kiloa/kiinteytyä x senttiä/edistyä lempiliikunnan parissa. Hyvä sinä!
Tänään onkin raskausviikkoja kasassa 28+0, eli nyt on menossa 29. raskausviikko, mikä tarkoittaa sitä, että jos lapsi yhtäkkiä päättäisi alkaa syntyä, selviämisen todennäköisyys on jo 90 prosenttia. Helpottava tieto! Tosin tuo toukkanen saisi kyllä vielä pysyä yksiössään muutaman kuukauden, ainakin ensi vuoden puolelle. Tällä viikolla lapsonen kuulemma harrastaa hengitysharjoituksia, vaikka äidistään tuntuu enemmänkin siltä, että käynnissä on jonkinlainen akrobaattitreeni tai vähintään x-hyppymaraton.
Viikkojen poksumisen kunniaksi pääsin käymään äitiyspolilla, jossa jälkikasvu ultrattiin. Etukäteen taisivat pelätä kuusikiloista sokerivauvaa, mutta ainakin tällä hetkellä lapsi kasvaa hyvinkin tarkasti keskikäyrällä (painoa 1200 grammaa). Ehkä tätä pääsisi synnyttämään ihan normaalisti alakautta ja silloin kun lapsi itse haluaa tulla ulos?
Saatoin harrastaa hieman shoppailua.
Vauva vispasi kovasti käsiään, ihan kuin olisi vilkutellut meille. Ihan liian söpöä! Varmaan vika on hormoneissa, mutta tuntuu että nykyään aivot sulavat kun näen vauvoja, ja nähtävästi myös ultrakuva riittää. Aivotoiminta pysähtyy kokonaan, ja pään täyttää vaaleanpunainen pilvi, suusta purkautuu henkäyksenä "awwww...". Mieskin tapitti ultrakuvaa niin tarkkana, että ei tainnut tietää ulkomaailman menosta yhtään mitään.
Odottelin lääkäriltä jotain painosaarnaa – viimeksi tuli vähän kiukuttelua, ei nykyisestä painostani, vaan siitä entisestä, ennen laihtumista olleesta maksimipainosta, mikä oli melko hämmentävää. Ollutta ja mennyttä, eikös? Nyt oli kuitenkin eri lääkäri kuin viimeksi, ja hän oli tyytyväinen sekä painoon että sokeriarvoihin. Muistutteli vain että pitää syödä terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Sitä ohjetta on ainakin helppo noudattaa :)
Tämän viikon (tähän mennessä) absurdein tilanne koitti kesken eilisen mammajumpan. Meillä
oli luvassa hengitysharjoituksiin ja perusteelliseen rentoutukseen
keskittyvä tunti... hiljaista, rentouttavaa musiikkia, himmennetty valaistus, ohjaaja, joka lempeällä ja matalalla äänellä ohjaa meitä keskittymään hengitykseen, kuvittelemaan ruusun terälehtiä huuliemme väliin, puhaltelemaan ohuita kultalankoja, visioimaan miten kultainen valo keinuttaa vauvaa kohdussa...
Kesken kaiken paikalle pyyhältää tomera rouvasihminen, joka
vilkaisee lattialla mahat pystyssä pötkötteleviä naisia, ja ilmoittaa
ohjaajalle, että viereisessä huoneessa on alkamassa yleisötilaisuus
jossa käytetään mikrofonia... eihän meitä haittaa? Mitäpä siinä
tilanteessa enää voi tehdä? Oli hieman vaikeuksia pidätellä naurua ja
keskittyä hengittelyyn ja "kultaista köyttä pitkin kiipeämistä keskellä
myllertävää myrskyä", kun seinän takana joku pitää kiihkeää ja
KOVAÄÄNISTÄ puhetta eläkeläisten verotuksesta, ja kaikesta mikä siinä on vialla, oikein paasaten, ja
mikrofoni rohisten niin kovaa, että värinän tunsi lattian kautta.
Ohjaajaparka näytti "hieman" siltä, että olisi halunnut kuristaa koko
mikrofonirääkkääjän... Mutta vedimme reippaasti rentoutuksen loppuun asti, naurua pidätellen.
Kävin eilen aivan ihanan rasittavassa vesikuntopiirissä! Ihan mahtavaa, vähän kuin pacea vedessä. Ja minähän pidän kummastakin, pacesta ja vedessä lotraamisesta. Olisipa tätä tarjolla useammin... mutta valitettavasti ei näytä löytyvän oman eikä naapuripaikkakunnan uimahallien vakiovalikoimasta.
Vähän kyllä ihmettelin suomalaisten laskutaitoa. Eri pisteet oli nimittäin numeroitu: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8 ja 9. Ei luulisi olevan aikuiselle ihmiselle liian vaikeaa. Mutta ei, aina on joukossa joku, jolle homma on liian vaikea, ja pitää väkisin valita joku kapinallisjärjestys tyyliin 1, 6, 3, 5, 5, 4, 6, 7, 9, 8. Miksi ihmeessä? Jos on pihalla oikeasta järjestyksestä (vaikka siitä syystä, että ei näe numeroita ilman silmälaseja), niin tässä puolisokean pöllön vinkki: varmista, että seuraat jotain henkilöä, jonka tunnistat vaikka ilman laseja, vaikka värikkään uimapuvun perusteella, ja mene aina sinne, missä hän oli edellisen 45 sekunnin aikana. Valitse vaikka minut, jonka kirkkaanturkoosi uimapuku näkyy todennäköisesti Kuuhun asti. Helppoa :)
Ankat valmiina kuntopiiriin. Vai ollaanko jotain onnetonta pakottamassa lankulle? Kuva: Pixabay.com
Pienestä törmäilystä huolimatta kuntopiiri oli hurjan hauska, pääsinhän pitkästä aikaa hyppimään vesitrampoliinille! Ihan parasta! Olen muutenkin huomannut että tällainen kuntopiireily on mainiota liikuntaa, koska kun jokaisella pisteellä ollaan vain pieni hetki (30 - 60 sekuntia), niin uskaltaa tehdä vähän kovemmalla teholla. Muutaman kymmenen sekuntia nyt seisoo vaikka päällään! Ja sitten seuraavalla pisteellä onkin tiedossa taas jotain ihan muuta, joka rasittaa ihan toisia lihaksia. Ja sen lisäksi kuntopiirissä on jotenkin matalampi kynnys tehdä oman jaksamisen mukaan, kuin sellaisella tunnilla, jossa kaikki tekevät samaa asiaa samalla hetkellä. Ainakin minulla on melkoinen kynnys liikkua puolet hitaammin kuin muilla, jos kaikki muut menevät samassa tahdissa.
Mutta olipa kaikenkaikkiaan oikein mukava liikuntaelämys, ja loppuillaksi hyvä mieli :)
Taas on aika kokeilla uutta. Raskaana ollessa ihan kaikenlainen joogailu ei ole sallittua, joten päätin suunnata kokeilemaan mammajoogaa. Alku oli hankala: ilmoittauduin työväenopiston mammajoogaan. Se peruttiin liian vähäisen osallistujamäärän takia. Löysin paikalliselta joogastudiolta korvaavan kurssin. Sekin peruttiin samasta syystä. Kiukutti. Hormonihuuruissani potkin tyynyä pitkin olohuonetta ja kirosin kuin merimies. Miksi rennon ja seesteisen olon tavoittelusta on tehty niin vaikeaa?!?
Onneksi paikallinen joogastudio ei antanut periksi, vaan kokosi nyt loka-marraskuulle tarpeeksi väkeä äitiysjoogakurssille. Ja niinpä meitä oli sunnuntaina kahdeksan isomahaista naista istuskelemassa ringissä joogamatolla, ujosti toisiamme pälyillen, toisten mahoja ihastellen. Joogastudiossa oli lempeän hämärä valaistus, johon lepattavat kynttilät toivat lisätunnelmaa. Aloitimme kertomalla vähän itsestämme ja raskauksiemme kulusta. Sitten joogaamaan.
Ohjaaja oli ihana ja jotenkin todella rentouttava tyyppi, joka osasi todella hyvin luoda tunnelman, jossa uskalsi yrittää ja kokeilla uutta. Olen aina vähän epävarma menemään julkiselle paikalle liikkumaan, mutta tällä kertaa ei jännittänyt enää ihan alun jälkeen. Ohjaajalla tuntui myös olevan jalat vahvasti maassa, mikä oli mahtavaa, koska olen hieman allerginen sille hömpältä tuntuvalle osuudelle, joita osa joogaopettajista suosii. Minä suosin sitä vähän käytännöllisempaa puolta.
Itse jooga oli todella lempeää, esimerkiksi istuimme lattialla tai bolsterilla ja venyttelimme eri suuntiin. Jossain vaiheessa noustiin seisomaan ja tehtiin erilaisia taivutuksia ja tasapainoharjoituksia. Periaatteessa kaikki oli vanhaa ja tuttua minulle, mutta kasvava maha ja tavallista löysemmät nivelet luovat yllättäviä haasteita. Tasapainoni on täysin hukassa! Vaikka maha ei edes näytä niin kamalan isolta vielä.
Lopuksi tehtiin ihana rentoutus, tai siis olisi tehty, mutta minun kohdallani se ainakin jäi vähän vajaaksi, koska jälkikasvu päätti, että mamma oli makoillut paikoillaan aivan liian kauan, ja aloitti potkunyrkkeilyharjoitukset.
Oikeassa joogastudiossa, vaikka hyvin pienessä sellaisessa, oli mukava käydä. Tunnelma oli rento, ehkä siksi, koska olimme kaikki samassa tilanteessa. Olisin ehkä kaivannut hieman enemmän henkilökohtaista ohjausta jokaiselle, nyt meitä ohjattiin vain yleisesti ryhmänä. Siis asennon korjaamista, tarpeen mukaan, jos tarvetta on. Ilman peiliä on joskus vaikea tietää, onko kaikki oikeassa asennossa.
Äitiysjoogakurssi on valitettavasti vain neljän kerran pituinen, mikä on sääli, koska lähdin kurssilta kotiin erittäin rentoutuneena.
Tässäpä vielä kiinnostuneille videomuodossa muutamia äitiysjoogan perusliikkeitä, niitä istuen tehtäviä, joita mekin teimme. Vaikka me emme
"Ruokaan voi olla koukussa niin kuin alkoholiin – ruokariippuvainen piilottelee pullon sijaan sipsipussia", uutisoi Helsingin sanomat. Artikkelin voi lukea tästä. Siinä kerrotaan muun muassa että ruokaan voi ihan oikeasti olla koukussa, ja syömistä voi olla erittäin vaikeaa hallita. Syömisestä saattaa silloin saada mielihyvää ihan samalla lailla kuin alkoholisti alkoholista. Riippuvuutta salaillaan ja sitä hävetään. Riippuvuus ei välttämättä tarkoita pakonomaista ahmimista, vaan se saattaa myös olla pitkin päivää jatkuvaa napostelua, jota ei voi hallita.
Kuulostaako tutulta? Täytyy sanoa, että ainakin minuun osui ja upposi. Juuri noin minä olen joskus käyttäytynyt. Erityisesti seuraava kohta oli osuva: "Eräs ruokariippuvuudesta kärsivä ihminen kertoi kokeilleensa päihteitä, mutta ei saanut niistä yhtä ihanaa tunnetta kuin syömisestä. Tällaisille ihmisille ruuasta saatava mielihyvä on siis suurempi kuin keskivertoihmisellä." Tämähän sopii täysin minuun! Mitään laittomia päihteitä en tietenkään ole kokeillut, mutta en saa juuri mitään nautintoa vaikkapa alkoholista. Siitä tulee hetkellisesti iloinen olo, mutta ei sen iloisempi kuin muutenkin saattaisin olla, jos seura on hyvää (ja ruokatarjoilut herkullisia).
Ihanaa... ja todella koukuttavaa! Mutta voiko tähän syntyä riippuvuus?
En ole ikinä ymmärtänyt, miksi joku saattaa niin kovasti odottaa pääsevänsä juhlimaan, eli siis suomeksi sanottuna juomaan. Olen järkeillyt, että nähtävästi minulta puuttuu päästä joku palikka, joka saa nauttimaan alkoholista. Tupakkaankaan en ikinä (onnekseni) koukuttunut, vaikka nuorena poltin satunnaisesti. Siinä vaiheessa kun päätin tavan olevan typerä, lopettaminen oli helppoa, eikä "sortumisia" sattunut.
Mutta se ruoka! Kun ilmankaan ei voi olla! Ja syöminen on niin ihanaa!
Olen joskus yrittänyt selittää tätä kokemustani syömisestä terveydenhoidon ammattilaisille, mutta tuntuu, että he eivät ole oikein ymmärtäneet, miksi asia on minulle ongelmallinen. Jotenkin tuntuu siltä, että monet ammattilaiset eivät oikein itsekään hahmota miten monimutkaisia asioita syömiseen voi liittyä. Nämä "perussyömishäiriöt", eli anoreksia ja bulimia kyllä tunnetaan. Sen sijaan jos syömisen hallinta on vaikeaa, mutta et oksenna, niin kyseessä on vain oma selkärangattomuus ja laiskuus. Tai se yksinkertaisin ratkaisu, puuttuva tieto! Ja siihenhän ratkaisu on kaivaa esiin lautasmalli ja 1000/1500/1800 kcalin esimerkkiateriat, ja materiaalit joiden perusviesti on "porkkana hyvä, makkara paha". Sitä, miksi sen kirotun lautasmallin noudattaminen arjessa on vaikeaa, ei osata selvittää.
Nähtävästi minulla on nyt joku hinku täyttää blogi kuvilla herkuista, joita en salli itselleni tällä hetkellä. Masokismia?
HS:n artikkelissa mainitaan myös, että erityisesti prosessoitu ruoka antaa ruokariippuvaiselle nautintoa. Ja pitää myöntää, että tämäkin taitaa olla minun kohdallani totta, että helposti jään koukkuun vaikkapa hampurilaisiin tai sipseihin tai munkkeihin. Nam! Tai suklaaseen. Vaikka en edes niin kamalasti pidä makeasta! Kun sille antaa pikkusormen, niin hyvin nopeasti on vaikea päästä irti.
Mikä ratkaisuksi ongelmaan? Ruoka ja riippuvuus -projektin projektikouluttaja Merja Lehtinen, jonka haastatteluun HS:n artikkeli perustuu, sanoo että tärkeitä on että perusruokavalio olisi kunnossa. Tämän olen itsekin huomannut. Kun syön säännöllisesti ja muistan syödä myös tarpeeksi kasviksia ja vihanneksi, on syömisen hallinta paljon helpompaa, ja roskaruuan sekä sokeristen herkkujen vastustaminen paljon helpompaa. Tai eipä niitä välttämättä edes tarvitse mitenkään kovasti vastustaa, ne vain ovat poissa mielestä. Ja kun arkisin syön kohtuullisen terveellisesti, voin harvakseltaan syödä jotain epäterveellisempää, vaikka sitä ihanaa pizzaa, ilman että repsahdan taas epäterveellisten herkkujen pariin. Mutta tuossa pitää olla aika tarkkana, että ensinnäkin näitä poikkeamia ei tapahdu liian usein (kerran viikossa on minulle liikaa), ja että niiden jälkeen tosiaan HETI palataan arkeen, eikä vasta maanantaina.
Ruokariippuvuus ei ole mikään virallinen diagnoosi, enkä minä nyt ihan yhden artikkelin perusteella lähtisi diagnosoimaan itselleni riippuvuutta, mutta tämä antoi taas vähän uutta pohdittavaa.
Hupsista, siinähän se kuukausi hurahti! Enpä tajunnut, että edellisestä päivityksestä on jo niin paljon aika, ennen kuin alettiin kysellä perään. Kiitoksia yhteydenotoista, ne piristivät.
Olen viimeisen kuukauden ollut todella uupunut, ja uupumus meni niin pitkälle, että jouduin kolmen viikon sairauslomalle lepäilemään. Olin aika hämmentynyt siitä, että iskettiin noin paljon sairauslomaa, mutta nyt tuntuu, että se oli todellakin tarpeen. Olen siis viihtynyt sohvalla ja harrastanut siinä sivussa vähän kevyttä liikuntaa, jaksamisen mukaan. Tähän vielä lisäksi se, että sokerini alkoivat nousta, ja jouduin aloittamaan metforminlääkityksen, joka saa minut voimaan pahoin, hyi sentään! Onneksi olo alkaa pikkuhiljaa olla parempi.
Viime kuukausi on mennyt tässä asennossa. Maha ei ole minun :D
Kuva: Pixabay.com
Tänään olenkin palannut töiden pariin, ja tuntuu kyllä todella raskaalta! Raskaus ei ole sairaus, mutta kyllähän se saattaa työkykyyn vaikuttaa. En tajunnut, että se vaikuttaisi jaksamiseen näinkin paljon, vaikka teen vain päätetyötä ja istuskelen koneella kahdeksan tuntia päivässä. Välillä tuntuu, että aivokapasiteetti ei millään riitä, ja alan nuokkua pahasti jo keskipäivän jälkeen. Yritä nyt siinä sitten syventyä talousarvioihin tai kunnallislainsäädännön kiemuroihin tai johonkin muuhun yhtä "inspiroivaan". Vielä pitäisi jaksaa yhdeksän viikkoa, ja toivon todella että jaksan. En millään haluaisi uudelle saikulle, tylsäähän tuo on. Varsinkin kun jouduin nyt jättämään osan avoimen yliopiston opinnoista ja karsimaan harrastuksia, kun voimat loppuvat kesken. Harmittaa. Onneksi mies sentään jaksaa tukea ja hoitaa enemmän kuin oman osuutensa kotitöistä, tuo ihana olento! Mitä ihmettä olen tehnyt ansaitakseni noin ihanan miehen?
Jos väsymystä ja ajoittaista oksettavaa oloa ei oteta huomioon, olo on ihan hyvä. Tällä hetkellä menossa 26. raskausviikko. Maha on kasvanut kiitettävästi, vaikka paino on edelleen pysynyt samassa. Mittailin vähän tuota mahaa, ja huomasin, että vyötärönympärys on nyt aika lailla sama kuin aikoinaan melkein 30 kiloa isompana. Hurjaa! Alan jo hieman huomata että painopiste alkaa muuttua, ja pitää välillä keskittyä siihen että selkä ei mene liian notkolle. Maha tuntuu hurjan isolle, mutta nähtävästi se on monen ystävän ja sukulaisen mielestä melko pieni. En usko että moni tajuaa minun olevan raskaana jos en erikseen kerro, kun tuota toppausta on mahassa muutenkin. Harmittaa vähän, mutta minkäs tuolle tekee. Ehkä alan jossain vaiheessa näyttää enemmän raskaanaolevalta kuin vyötärölihavalta.
Mitäs muille kuuluu?
tiistai 15. syyskuuta 2015
Jutellaanpa vähän tästä minun pitkäkestoisesta väsymyksestäni. Niin, ja siitä että paino on melko lailla jumittanut jo useamman kuukauden. Ja kun ne kuukautisetkin kenkuttelivat tuossa keväämmällä...
Joko arvasitte? ;)
Jossain vaiheessa toukokuuta tällainen olento muutti asumaan minun mahaani, ja häntä onkin sitten syyttäminen kaikista viimekuukausina vaivanneista oireista. Vaikka ei niitä nyt niin kamalasti ole ollut, ja tuollaisen ihanuuden eteen voi vähän kärsiäkin. Ja varmaan kärsitään vähän enemmän sitten helmikuussa!
Raskaus on mennyt ihan kivasti, kunhan ensijärkytyksestä päästiin (Mitä, voinko minä tulla luomuna raskaaksi? Mahtavaa! Mutta... APUA! Minun piti laihduttaa vielä ainakin 10 - 20 kiloa ennen kuin tulen raskaaksi! Ääääk!).
Alussa kärsin pahoinvoinnista, ja tietysti siitä versiosta, jossa ainoa keino välttää oksentelua on syödä koko ajan. Siis ihan koko ajan. Ja se alkuraskauden väsymys, huh huh! Se iski jo hyvissä ajoin ennen kuin raskaustesti näytti plussaa. Jossain vaiheessa ainoat päivääni mahtuvat asiat olivat nukkuminen ja työt, satunnaisesti jopa työpaikalla nukkuminen (teimme puolen tunnin rentoutusharjoituksen, ja yksi meistä alkoi kuorsata viisi minuuttia harjoituksen alusta).
Kunhan päästiin toisellen kolmannekselle, pahoinvointi helpotti ja väsymyskin väheni. Nyt olo on ollut oikein hyvä, mutta sokereita joudun seurailemaan. Se ei tosin yllätä, näillä geeneillä ja tällä painolla. Paino on pysynyt koko ajan melko samana, mutta yllättäen kaikki housut ovat käyneet liian pieniksi mahan kohdalta, kun taas vaatteet lötköttävät muualta ja kengätkin putoavat jalasta. Ihan kuin massaa olisi siirtynyt muualta vartalosta vatsaan :D
Vielä pystyy liikkumaan melko normaalisti, vaikka vesitrampoliinijumppaan en ole nyt uskaltanut. Ruokavaliona on raskausdiabeetikon ruokavalio, joka poikkeaa vain vähän siitä, miten söin aikaisemmin tänä vuonna. Ravitsemusterapeutillakin saan jatkaa. Mutta mitäs tässä, nautitaan tästä toisesta kolmanneksesta, sitä kun on vielä vähän jäljellä. Seuraavalla kolmanneksella varmaan uusia kokemuksia, kunhan sinne päästään.
Uskaltauduin tänään vesijumppaan naapurikunnan uimahallille. Oli muuten erilaista kuin meidän uimahallilla! Hyvällä tavalla. Vakiuimahallilla on neljä ohjaajaa, ja jokaisella on tietenkin omat kommervenkkinsä, mutta tuntien rakenne on silti melko samanlainen, ja liikkeet jotenkin saman tyyppisiä, vaikka vaihtelevatkin. Nyt olikin tarjolla jotain ihan erilaista!
Aluksi tanssittiin vedessä Staying Aliven tahtiin (Kyllä! Teimme juuri sellaisia käsiliikkeitä kuin kuuluukin!). Sitten tehtiin lihaskuntoliikkeitä, minkä jälkeen siirryttiin pilatesharjoituksiin. Ihan uutta minulle. Loppulämmittelyssä tehtiin vielä balettiliikkeitä. Hauskaa ja uutta! Mitähän ensi kerralla tanssitaan? YMCA olisi ainakin käsiliikkeiden kannalta sopiva.
Time for DISCO!!!
Yleensä en pidä tanssimisesta ollenkaan. Minulla ei ole juurikaan rytmitajua tai tanssintajua... tunnen itseni vain hölmöksi, jos yritän tanssia. Mutta vedessä oli ihan hauskaa heiluttaa pebaa.
Pitäisi vaan muistaa kokeilla rohkeasti jotain uutta, vaikka niinkin pientä kuin toisen liikuntapaikan tuntia. Olen vain sitä tyyppiä, joka helposti jää pyörimään tuttuun ja turvalliseen, joka sitten pikkuhiljaa käy tylsäksi, jos sitä tahkoaa koko ajan. Pitäisi oppia enemmän seikkailullisuutta.
Huh, pitääpä nyt sanoa, että on tosi vaikea ylläpitää mitään järkevää ruokailurytmiä kun on kipeänä. Pitää todellakin nostaa hattua kaikille, joilla on jotain pidempiaikaista vaivaa, ja jotka silti jaksavat pitää kiinni terveellisistä elämäntavoista. Täällä ollaan vasta sairaspäivä numero seitsemässä, ja minä olen jo ennättänyt sortua niin suklaaseen kuin jäätelöönkin, kun on vaan niin ikävä olo ja voi sääli minua parkaa, joka ei ole kunnossa, ja nenäkin on tukossa ja päätäkin särkee jo toista päivää putkeen ja kuume ja korvissa poksuu ja närästää ja minkä tekosyyn nyt vielä keksisin että saisin syödä vähän lisää suklaata...
Tänään totesin vihdoinkin olevani sen verran terve, että jaksoin tehdä puolen tunnin hitaan kävelylenkin. Piti ottaa mies turvaksi, siltä varalta että alkaa pyörryttää. Miten voi pelkkä flunssa ottaa näin koville? Huomenna alkavaksi suunniteltu minimatka on vielä epävarma, kun mieskin on nyt alkanut pärskiä. Harmittavaa, mutta ei voi mitään.
Koko viikkoni on tosiaan mennyt sängynpohjalla. Olen lukenut ison pinon työkaverilta saatuja naistenlehtiä. Olen lukenut loppuun Tiina Miettisen Piikojen valtakunnan, ja avartanut näkemystäni naisten asemasta entisaikoina. Olen lukenut aikaisemmin tänä vuonna kuolleen Terry Pratchettin viimeisen kirjan, The Shepherd's Crownin, ja itkenyt silmäni turvoksiin. Olen nauranut kippurassa Mma Ramotswen seikkailulle kirjassa Häähuumaa lauantaina (en suosittele yskäisille, jos nauraa liikaa, tulee yskänpuuska). Olen vakavasti harkinnut tarttuvani jälleen 50 Shades of Greyhin, jonka aloitin helmikuun flunssan aikana. En kuitenkaan jaksanut. Miksi tuntuu siltä, että nykyään löytyy aikaa lukea vain silloin kun olen kipeänä?
Tämä viikonloppu menee siis ainakin vielä lepäillen. Toivottavasti pääsisin nyt sentään ensi viikolla uimahalliin.
Flunssahan minut tänne kaatoi. Taas. Tuntuu, että olen tänä vuonna ollut erityisen usein flunssassa. Eikös elämäntaparemontin pitäisi toimia päin vastoin? Pitää ehkä kiinnittää enemmän huomiota vitamiinien saantiin ja käsihygieniaan ja... öööh, enpäs tiedä. Kai ne taudit jylläävät ihmisten joukossa. Jos jäisi vain kotiin nököttämään, pysyisi ehkä terveempänä? Mutta ei jaksa.
Hieman harmittaa. Taas. Nimittäin uimahallin vesijumpat alkoivat eilen, enkä tietenkään päässyt niihin. Pitää vaan odotella ja parennella. Toivottavasti olen sentään viikonloppuna terve, koska tiedossa olisi pieni matka. Pitäkää peukkuja! Ja toivon mukaan pääsen ensi viikolla taas lillumaan uimahalliin.
Tänään onkin syyskuun ensimmäinen päivä. Tänään velhokansa kerääntyy King's Crossin laiturille 9 3/4 lähettämään lapsensa Tylypahkaan uudeksi lukuvuodeksi. Pitäisiköhän sen kunniaksi mennä peiton alle lukemaan vähän Harry Potteria?
Eksyinpä taas mammapalstoille (tiedän, ei pitäisi lukea), ja osuin lukemaan ketjua, jossa eräs ihminen kertoi pahojen allergioiden vaikeuttavan hänen laihdutustaan/terveellisempien elämäntapojen tavoitteluaan. Vastaus oli, mitäpä muutakaan, kuin kettuilua siitä, miten kirjoittaja käyttää allergioita tekosyynä lihavuudelleen, ja "varmaa tietoa" siitä, että allergiat eivät mitenkään voi lihottaa ketään, vaan sen sijaan laihduttavat ihmistä. Mitäpä muuta voi noilta palstoilta odottaa... mutta nyt kyllä osui ja satutti.
Minähän olen siis allerginen vähän kaikelle. Allergialistani on noin käsivarren pituinen, ja jos jonnekin pitää ilmoittaa ruoka-aineallergioita, olen kokenut helpommaksi ilmoittaa mitä VOIN syödä, kuin päinvastaisen listan. Omalle allergialistalleni kuuluvat lähes kaikki hedelmät, lähes kaikki kypsentämättömät kasvikset, kaikki kypsentämättömät juurekset, lähes kaikki mausteet, soija, pähkinät ja mantelit jne... Onneksi voin syödä kaikkia viljoja ja maitotuotteita, melkein kaikkia marjoja, muutamia hedelmiä, ja sen lisäksi monet kasvikset ja juurekset menevät kunnolla kypsennettynä.
Näyttää herkulliselta ja terveelliseltä, eikö näytäkin?
En voi syödä tästä kuvasta mitään, en siis yhtään mitään.
Kuva: Pixabay.com
Miten tämä sitten tekee terveellisestä syömisestä mahdotonta? No ei se tietenkään tee. Mutta se aiheuttaaa ylimääräistä vaivaa ja ylimääräistä rahanmenoa. Varsinkin jos väsyttää ja haluaisi vain napata jotain helppoa ja nopeaa, niin kasvispuoli jää helposti väliin, jos en erityisesti tsemppaa itseäni. Ja silloin se jää aika helposti pussilliseksi pakastevihanneksia. Minä kun en myöskään voi käsitellä raakoja juureksia ilman hanskoja, eikä aina vaan jaksa.
Ammattilaiset ja erilaiset amatöörineuvojat, niin netissä kuin oikeassa
elämässä, jaksavat kerta toisensä jälkeen vinkata, että leivälle voisi
laittaa päälle ihanan rapeita, tuoreita kasviksia, ja napostelunhimoon
voi napata pikkuporkkanoita tai raakoja kasviksia, joiden rouskuttaminen
kuulemma on yhtä tyydyttävää kuin sipsien rouskuttaminen (joo joo,
varmasti uskon), ja miten suolan voi korvata käyttämällä reippaasti
muita mausteita. Ja aina välillä joku innokas ihminen on tullut
valistamaan minua siitä, miten kunnolla kypsennettyjen kasvisten
syöminen on yhtä tyhjän kanssa, kun eihän niissä enää ole jäljellä
mitään vitamiineja ja hivenaineita. Ahaa, jätänkö siis vihannekset
kokonaan väliin, ja syön pelkkää viljaa ja lihaa ja rasvaa? Ei sekään
vaihtoehto heille kelpaa. Ei, en voi syödä kevyesti wokattuja kasviksia,
ne pitää kypsentää kunnolla. Ja ei, en ole kokeillut terveellisiä ja
herkullisia ja meille punkeroille hyvin soveltuvia raakakakkuja, koska
sellainen erittäin todennäköisesti veisi minut sairaalaan... tai
todennäköisemmin hautausmaalle.
Niin ja huomatkaapa, että nämä yllä mainitut neuvot ovat tulleet ihan pyytämättä, ihmisiltä jotka ovat vain jostain syystä tunteneet tarvetta alkaa valistaa minua. Koska en tietenkään ole oikeasti allerginen, vaan pelkästään nirso, ja sen takia lihava.
Tästä alkaakin löytyä jo vähän syötävää, varsinkin jos sen kypsentää.
Kuva: Pixabay.com
En oikein tiedä miksi syömiseni tai syömättä jättämiseni ärsyttävät joitakin niin paljon. Teen mieluiten itse ruokani, ja otan vaikka juhliin ja illanviettoihin mukaan jotain syötävää, koska tiedän, että minulle kokkaaminen voi olla vaikeaa. Puhumattakaan niistä kerroista, kun illan emäntä on erikseen tehnyt jotain minulle sopivaa, ja sitten kuitenkin maustanut ruokaa vaikka sitruunamehulla tai heittänyt päälle "ihan vähän vaan" chiliä tai pähkinää, joka vahingossa tai tahallaan. Siinä on sitten kiva selitellä miksi en syö minulle erikseen tehtyä ruokaa.
Onneksi minulla on nykyään mahtava ravitsemusterapeutti, joka ihme kyllä jaksaa muistaa allergiavalikoimani, ja on auttanut minua löytämään uusia tapoja käyttää enemmän kasviksia. Se kun ei aina ole niin helppoa, kun rajoitteita on paljon. Ja tämä ihan oikeasti on välillä tosi raskasta! Ei niinkään rajoitteet, koska olen niihin jo tottunut viimeisen melkein 30 vuoden aikana, mutta se, että aina pitäisi jaksaa miettiä ja tsempata vähän ylimääräistä, ja miettiä miten ruoka ei kävisi liian yksipuoliseksi ja tylsäksi. Olisi niin helppoa vain napata pullaa tai munkkipussillinen kaupan hyllystä (ne kun sopivat minulle noin allergioiden puolesta), kun taas vihannespuoli vaatii aina enemmän laittamista ja jaksamista.Siinä vaiheessa kun yrittää parhaansa mukaan keksiä keinoja saada edes hieman vihanneksia ja kasviksia ruokavalioon, on aika turhauttavaa kuulla kommentteja siitä, miten allergiat ovat vain tekosyy.
Syksyn myötä varmaan puolet Suomesta aloittaa taas kuntoilun, ja uusille liikuntavaatteille olisi tilausta. Siksipä ajattelin muistuttaa, että kirjoittelin alkuvuonna siitä, mistä löytää liikuntavaatteita koossa 56-60+.
Omat viime vuonna ja alkuvuodesta ostetut releet alkavat olla jo melko isoja, joten itsekin pitäisi päivittää vaatekaappia. Onneksi sain eräältä ihanalta ihmisiltä hänelle liian isoksi jääneet jumppapöksyt lempimalliani, joten en sentään ihan housuitta joudu liikkumaan. Olen myös shoppaillut hieman, mutta vielä tarvitaan sisäliikuntavaatetta.
Shoppailuja syksyyn! Elloksen iloisen keltainen Ahkka-kuoritakki (koko 58), Enellin sporttiliivit (aka Maailman Rumimmat Liivit, koko 6), Ulla Popkenin mustat ulkoiluhousut (koko 54) ja lopuksi joogaan Yoursin sarjislegginsin (koko 26/28).
Tekisi mieli kokeilla vähän muitakin sporttimallistoja kuin niitä, jotka löytyvät tuolta linkin takaa. Olen vaan sen verran iso vieläkin, että en välttämättä mahdu kokoon 54 tai 52/54, mitä monet muut plussakokoiset sporttimallistot tarjoavat. Jos meneekin mahasta ja rinnoista, niin saattaa kinnata käsivarsista. Ja jos vyötärö sopisikin pöksyihin, niin joko pepusta tai pohkeista saattaa kiristää. Ja kun en kovin mielelläni sentään pukisi makkaroitani makkarankuoriin, vaan vaattessa saisi olla edes vähän tilaa. Pitäisi siis vain kokeilla ja testata että mahdunko vai enkö. Mutta se tilailu ja sopimattomien palauttelu, plääh. En millään jaksaisi.
Mutta tässä minua pienemmille pulleroille muutama uusi löytö, joista löytyy kokoja 54:ään saakka:
H&M:n nettikauppa myy jonkin verran isojen kokojen sporttivaatetta, joissa suurin koko on 3XL. Olettaisin sen vastaavan kokoa 54. Tällä hetkellä valikoima näyttää melko niukalta, tarjolla kun on paria paitamallia, muutama hihaton toppi ja trikoot. Voisin vannoa nähneeni tuolla enemmänkin malleja, mutta ehkä ne on myyty loppuun näin syksyn ja uuden elämän kunniaksi. H&M:n plussasporttivaatteet ovat ehdottomasti minun kokeilulistallani. Mahtuuko Viktorian berberi sporttitrikoisiin vai ei? Odotamme jännityksellä!
KappAhl ei ole liike josta odotin löytäväni isoja treenivaatteita, mutta kyllä! Ninni vihjaisi että sieltä niitä löytyy. Koossa 52/54 löytyy oikein kivan näköinen treenitakki, paria paitamallia ja kolmet erilaiset trikoot. Mustan sävyissähän nuo pääasiassa kulkevat, mutta tuota takkia pitäisi silti päästä kokeilemaan. Pitää kai käydä Helsingissä. Pitäkää peukkuja, että se on reilua mitoitusta! Tavoitetakkeja ei nyt saa ostaa, ei! Paha Viktoria! Ei!
David Plus on mallisto jota myydään ainakin Prismassa ja kuulemani mukaan myös HobbyHallissa. Suurin koko on 52/54. Kivoja vaatteita, mutta kovin montaa mallia ei tässäkään mallistossa ole tarjolla. Itse olen kokenut suurimmaksi ongelmaksi näiden vaatteiden löytämisen! Paikallinen Prisma toki myy niitä, mutta pieniä kokoja ja nähtävästi vanhoja malleja, kun näitä uudempia ei löydy kaupasta ollenkaan. Oma motivaatiopaitani viime toukokuulta on tätä mallistoa. Se muuten näyttää edelleen päälläni melko samalta kuin silloin. En vielä laita sitä päälle julkiselle paikalle, mutta kotijoogassa mitä mainioin.
Löytyisikö keneltäkään lisävinkkejä? Mitä uutta treenivaatetta sinun kaappiisi eksyy tänä vuonna?
No nyt oli liikunnan kannalta ihan kurja viikko. Maanantain työpäivä jatkui aamuseitsemästä iltakymmeneen, ja jotenkin en ollenkaan onnistunut toipumaan siitä, vaan olin kuin nukkuneen rukous koko viikon. Vasta nyt viikonloppuna olen alkanut piristyä. Tästä johtuen tuli tällä viikolla treenattua enemmän sohvallamakuulihaksia kuin niitä muita.
Maanantai: - Tiistai: Vesijuoksu 50 min Keskiviikko: - Torstai: - Perjantai: Kävely 45 min Lauantai: Vesijumppa 30+30 min Sunnuntai: Vesijuoksu 50 min
Tavoitteenani oli joogata kolmesti, mutta enpä jaksanut siihen puuhaan kertaakaan. Harmittaa, mutta voimat ovat jotenkin täysin lopussa. Saman ilmiön huomasin vesijuostessa. Tähtäsin tuntiin, mutta noin 45 minuutin jälkeen voimat alkoivat loppua ihan totaalisesti. Pitäisikö ehkä syödä vähän isompi välipala tai aamupala ennen uimahallireissua?
Viikon paras kokemus oli vesijumppaa. Olin kaivannut sitä paljon! Yhdessä vaiheessa siinä jumppaillessa tuli sellainen euforinen tunne, sellainen, että olen nyt oikeassa paikassa. Ihanaa :)
Nyt nenä vuotaa, ja epäilen että flunssa kolkuttelee ovella (mikä voi tietysti olla osasyy tähän väsymykseen). Siksi en laitakaan ensi viikoksi mitään tavoitetta tällä kertaa. Yritän vähän lepäillä ja kerätä voimia... sen kun työstressiltä voin ja jaksan. Kuunvaihteen jälkeen alkavat kaikki vakioharrastukset, ja haluan olla pirteänä ja kunnossa siinä vaiheessa.
Kokemus omasta vartalosta on aika jännä juttu. Siis miten se muuttuu, eikä taustalla oikein ole mitään logiikkaa.
Olen nyt pysytellyt samassa painossa kohta kolme kuukautta. Kolme kuukautta sitten, olin juuri laihtunut joitakin kymmeniä kiloja. Olo oli kevyt. Melkein pieni, tai siis verrattuna entiseen. Saatoin istuskella sohvalla, ja ihmetellä, miksi pohkeeni näyttivät niin pieniltä, tai hämmästellä, miten ennen niin sopivat housut putoavat päältä. Tunsin itseni myös vahvaksi. Laukku oli käynyt yllättävän kevyeksi ja pääsin portaita ylös kolmanteen kerrokseen ilman että olin hengästynyt monta minuuttia sen jälkeen. Ihan mukava tunne.
Mutta nyt? Tilanne on muuttunut. Jotenkin olen alkanut kasvaa oman pään sisällä. Tietenkin olen iso, aivan kuten olin kolme kuukautta sitten, mutta jotenkin vartaloni tuntuu kasvaneen. Takapuoli tuntuu isommalta, käsivarret löllömmiltä, nilkat näyttävät pölkyiltä ja maha siltä, että olen syönyt koko kesän pelkkää suklaata ja jäätelöä. Kaikki pursuaa ja löllyy. Tunnen itseni paljon isommaksi kuin keväällä, ihan yhtä isoksi kuin silloin kymmeniä kiloja painavampana. En tunne itseäni yhtä vahvaksikaan kuin ennen. Vaihdoin jo laukun reppuun, että saisin kannettua tavaroitani paremmin. Portaat näyttävät uhkaavilta. Koko laihtuminen tuntuu melkein unelta. Oliko se tottakaan?
Ehkä tämä on sukua sille ilmiölle, että riippumatta siitä, olenko painanut 90 kiloa vai tuplasti enemmän, olen aina ja jokaisessa vaiheessa kuvitellut olevani koko seudun lihavin ihminen.
Harmittavaksi tämän tekee se, että minun on vaikeaa pitää yllä positiivista asennetta ja sen myötä motivaatiota terveellisiin elämäntapoihin. Tekee kovasti mieli ostaa jättimegasuperhampurilaisateria ja iso sipsipussi, ja lösähtää sohvalle koko viikonlopuksi. Kun eihän millään ole väliä, kun tulosta ei tule... "Parempi olo" tuntuu tällä hetkellä kovin heikolta motivaattorilta. Mitä se edes tarkoittaa?
Olisi kiinnostavaa kuulla, onko joku muu kokenut asian samalla lailla. Miten olette selvittäneet ongelman? Kai tämän yli voi päästä?
No niin, tähän liikuntaviikkoon olenkin jo paljon tyytyväisempi kuin edelliseen. Vaikka on tuo vielä aika vesijuoksupainotteista. Pari viikkoa vielä, ennen kuin saan siihen vähän enemmän muutosta. Mutta olen kuitenkin ollut ihan kiitettävän ahkera, ainakin omasta mielestäni.
Maanantai: Crosstrainer 30 min Tiistai: Vesijuoksu 45 min, kävely 40 min ja mindfullness-harjoituksia 20 min Keskiviikko: Lepoa Torstai: Vesijuoksu 60 min, sauvakävely 25 min, rentoutusharjoituksia 30 min Perjantai: Vesijuoksu 30 min Lauantai: Vesijuoksu 60 min Sunnuntai: Vesijuoksu 60 min, kävely 40 min, yin-jooga 60 min
Hieman päälle kahdeksan tuntia, jos laskin oikein, tosin mukana vajaan tunnin verran rentoutus- ja mindfulness-harjoituksia. Ei paha.
Tänään onkin vuorossa 16-tuntinen työpäivä, joten liikunta taitaa jäädä aika vähiin. Ei se mitään, huomenna jatketaan reippaana ja pirteänä... toivon ainakin.
Narseska haastoi minut vastaamaan kymmeneen kysymykseen. Kiitos haasteesta... ja täältä pesee.
1. Mikä on mielestäsi tällä hetkellä paras Youtubessa oleva video?
Uiva ja sukelteleva jaguaari oli aikamoinen yllätys.
Ja kun se on katsottu, suosittelen QI-ohjelmaa, jota löytyy Youtubesta todella hyvin. Stephen Fry, Alan Davies ja vierailevat julkkikset kertovat varsin kiinnostavia asioita. 2. Käytätkö mielestäsi liikaa sosiaalista mediaa? Mitä kaikkia sosiaalisen median välineitä käytät?
Käytän pääasiassa Facebookia, Instagramia ja erilaisia foorumeita. Liikaa? Todennäköisesti. En kuitenkaan ongelmaksi asti.
3. Mikä on lemipielokuvasi?
Ei saa kysyä näin vaikeita! Tänään vastaukseni on Moulin Rouge, mutta sen katselu pitää lopettaa, ennen kuin Satine kuolee. Huomenna vastaus onkin jotain ihan muuta.
4. Jos sinulla olisi varaa, haluaisitko ottaa tatuoinnin? Jos haluaisit, millaisen ottaisit?
Minulla on perhostatuointi, jonka otin kymmenisen vuotta sitten. En ottaisi toista, koska allergiat hermostuttavat, eikä uusi tatuointi muutenkaan oikein tunnu kamalan houkuttelevalta. Vähän sellainen "been there, done that" -tunnelma koko asian suhteen. Tätä nykyistä pitäisi kyllä paikkailla, siitä on vuosien mittaan lähtenyt väriä ja muotokin on vähän tainnut muuttua laihtumisten ja lihomisten myötä. Mutta kun ne allergiat huolestuttavat.
5. Mitä ohjelmia seuraat televisiosta?
Jos siis ihan televisio-televisiosta, tiettyyn aikaan päivästi, niin en yhtäkään. Miss Fisherin etsivätoimistoa olen katsonut silloin tällöin, mutta sen olen nähnyt jo aikaisemmin. Katson pääasiassa Netflixiä ja HBO:ta. Sieltä taas seuraan paljon erilaisia scifi- ja fantasiavaikutteisia sarjoja. Jotkut rikossarjatkin nappaavat. Katson mielelläni ainakin kokonaisen kauden putkeen, muutaman päivän aikana. Makea mahan täydeltä on ihan parasta!
Tällä hetkellä katson Game of Thronesin uusinta kautta, Vikingsia, Bonesia ja uutta My Little Ponya (siinä on John deLancie ääninäyttelijänä!). Doctor Whon uutta kautta odotan kovasti, se alkaa syyskuussa. Ja vanhoja suosikkeja, joita jaksaa katsoa yhä uudestaan, ovat ainakin eri Star Trekit (näistä uusista leffoista en niin välitä), Buffy ja Doctor Who.
6. Parasta just nyt?
Syksyn lähestyminen ja kaikki mitä se tuo mukanaan.
7. Odotatko jo syksyä?
No arvaa! :D
Itse asiassa olen tämän suhteen vähän kaksijakoinen. Pidän todella paljon valosta ja tästä noin 18-24 asteen lämpötilasta joka on vallinnut viime päivinä. Ja elokuun pimenevät illat ovat ihania ja tunnelmallisia, kun päivällä kuitenkin on valoisaa. Elokuu (minun mielestäni siis puhtaasti kesäkuukausi) on melkein parasta aikaa vuodesta. Mutta syksykin on ihana.
8. Mihin haluaisit matkustaa?
Tällä hetkellä matkustuskiintiöni on ihan täynnä, mutta voisin joskus käväistä tuolla Amerikan mantereella. Kunhan pääsisin tästä lentokauhusta.
9. Liikuntamuoto, josta nautit eniten?
Erilainen vesiliikunta. Vaihtelevasti, niin että ei tule tylsää. Olisi hauskaa kokeilla joskus vaikka vesicombatia tai vesinyrkkeilyä, mutta täällä ei niitä järjestetä, enkä jaksa lähteä jonnekin Helsinkiin tai Vantaalle.
10. Kuka on mielestäsi ärsyttävin julkisuuden henkilö?
Hmm, paha kysymys. En juuri ollenkaan seuraa julkkiksia, joten en ennätä ärsyyntyä heihin. Ja toisaalta, miksi ärsyyntyä ihmiseen, jota ei livenä näe ikinä? Joskus ärsytys saattaa toki nostaa päätään, kun joku poliitikko päästelee suustaan sammakkoja.
Siinäpä se.
....mutta nyt olenkin niin tylsä, että en haasta nimeltä mainittuja bloggareita vastaamaan. Sen sijaan haastan SINUT, joka tätä lukee, vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:
1. Millaisia suunnitelmia sinulla on syksyksi?
2. Paras liikuntamuoto juuri nyt ja mikä siinä on parasta?
3. Museo vai baari?
4. Pihallesi ilmestyy aikakone. Miten toimit?
5. Millaisista kulttuurin muodoista nautit?
6. Mitä tv-sarjaa suosittelisit lukijoillesi?
7. Entä mitä kirjaa suosittelisit?
8. Parasta juuri nyt?
9. Mikä oli ensimmäinen nettinimimerkkisi ikinä?
10. Kolme asiaa jotka haluaisit kokea ennen kuolemaasi.
Elokuu ja varovainen paluu arkeen, myös liikunnan suhteen.Uimalli avasi, joten rynnistin sinne, mutta salielämän jätin vielä väliin, koska olin lomalla, ja salini sijaitsee työpaikan vieressä. Eihän sinne voi lomalla mennä, menen vielä väärästä ovesta ja joudun vahingossa töihin!
Luvassa oli siis neljä kertaa vesijuoksua, kerran rentouttavaa yin-joogaa, ja kerran vähän pidempi kävelylenkki. Melko rentoa, vaikka lihaksia kyllä aluksi kivisti hieman vesijuoksun jäljiltä.
Kuva: Heiaheia.com
Nyt viikolla 33 olisi tarkoitus palata varovaisesti salillekin, vesijuoksun lisäksi. Vesijumppia joudun valitettavasti odottelemaan vielä muutaman viikon. Joogatilanne on tällä hetkellä auki. Yoogaia-tilaukseni loppuu, ja vaikka olen pitänyt kovasti tästä palvelusta, olen hieman epävarma ehdinkö syksyllä joogailla juurikaan, kun muutakin liikuntaa on tarjolla. Jos tulisi joku hyvä tarjous... Katsotaan.
Kirjoittelin helmikuussa My Big Fat Fabulous Life -sarjasta, jossa seurataan 170-kiloista tanssijaa Whitney Thorea. Frii tuo nyt sarjan Suomeen nimellä Upea lihava elämäni, ja sitä voi alkaa seurata perjantaina 14.8. kello 19.30.
Sarja ei ole erityisen laadukas (mitä nyt halvalla tehdyltä realityltä voi odottaakaan), mutta positiivistä siinä mielestäni on, että siinä nähdään isokokoinen nainen, joka ei pelkää liikkua ja tanssia. Mahtava asenne! Yleisen ja vähän tylsän söhellyksen sekaan on myös ujutettu jonkin verran ajattelemisen arvoista asiaa siitä, miten me itse ja muut suhtaudumme lihavuuteen.
Elokuun myötä kipitin tosiaan takaisin uimahallinen, ja se oli juuri niin ihanaa kuin muistin. Vaikka paljon kylmempää! En tunnu tällä hetkellä oikein kestävän kylmää, epätavallista. Yleensähän minä nautin kylmästä ja inhoan kuumaa. Niitä muuttuvan kropan outouksia.
Nappasin uimahallille mukaan vesijuoksuhanskat, ja huh huh! Nähtävästi kaikki käsivarsilihakset olivat lähteneet lomalle kuuden viikon kesätauon aikana, ja nyt sattuu hauiksiin. Auts! Mutta eiköhän se tästä, kun taas totun. Olen myös yin-joogaillut vähän vesijuoksun vastapainoksi.
Olipa muuten ihanaa päästä takaisin omaan rytmiin myös liikunnan suhteen. Tuntuu että syömisen hallinta muuttui samalla kertaa paljon helpommaksi. Jotenkin pelkillä kävelylenkeillä ja hyötyliikunnalla ei ole minuun samanlaista vaikutusta. Tervetuloa takaisin, rutiinit!
Se olisi sitten elokuu, viimeinen kesäkuukausi. Paluu arkeen häämöttää jo horisontissa. Mies palaa töihin jo huomenna, minä taas lomailen vielä viikon verran. Mitähän sitä keksisi? Pitää yrittää aktivoitua jotenkin. Kesä on mennyt nautiskellessa ja hyötyliikunnan parissa. On pesty mattoja ja kerätty mustikkaa (tai yritetty kerätä... tulos oli melko laiha), on vaellettu pitkin Wienin hehkuvankuumia katuja ja uskomattoman laajoja puistoja, on kierretty museota museon perään, ihmetelty dinosauruksia ja neanderthalinihmisiä ja kuunneltu katumuusikkojen soittavan Mozartia ja Beethovenia, on tepasteltu Alpeilla ja pyöritelty lumipalloja 30 asteen helteessä.
Ihana Itävalta! Upeita maisemia, kulttuuria ja historiaa. Ja hurja helle.
Vaikka aikaisemmin väitin, että laihtuminen ei ole ollenkaan lisännyt kuumansietoani, niin pitää myöntää, että ehkä sittenkin... En usko, että olisin pärjännyt Keski-Euroopan 35 - 38 asteen lämpötiloissa reilut 40 kiloa nykyistä suurempana. Mutta täällä kotona ei ainakaan liika helle ole vaivannut. Järvivedet ovat vieläkin liian viileitä minulle, ja talviturkki on edelleen tiukasti niskassa.
Suomen kesä <3 Vilpoisa sää, aurinkoa, mansikoita ja järvimaisemia. Miksi tämä ei jatku ikuisesti?
Uimahalli onneksi avaa ovensa taas huomenna. Sinne ja heti! Minulla on uimahallitreffit ystävän kanssa kello 8.00 aamulla. Ehdotin, että menisimme heti kello 7, kun uimahalli avaa, mutta ystävän mukaan kesälomalla ei saa olla liian aktiivinen. Miten niin liian aktiivinen? Haluan vesijuoksemaan ja löllymään terapia-altaaseen ja hoitamaan jumittavia hartioita ihanien, hierovien suihkujen alle. Uimahalli, suuri rakkauteni! Ethän enää sulje oviasi nenäni edessä, rakas?
Joogailukin jäi vähän alkukesän karmaisevan väsymyksen myötä, mutta nyt olen varovaisesti palannut sen pariin. Yin-jooga ei ainakaan rasita liikaa, näin pienen tauon jälkeen. Ihanan rentouttavaa! Miten ihmeessä minä unohdin miten hyvältä tämä tuntuu? Aina ei voi värittää... tai siis voi, mutta se ei kyllä tee mitään lihasjumien hyväksi.
Olin jotenkin odottanut, että vaaka näyttäisi ihan kamalia lukemia löllökesän jälkeen. Kun muutama jäätelö ja mansikkakakkukin löysi tiensä suuhuni, ihanien hotelliaamiaisten lisäksi. Vaaka oli onneksi melko armollinen, ja tuomio oli tasan 153 kg, eli aika lailla samoissa lukemissa ollaan kuin toukokuun loppupuolella. Aika hyvä lopputulos, kun yleensä onnistun kesäisin keräämään sellaist 10-15 kiloa lisää massaa, joka sitten tietenkin talven mittaan tulee pudotettua... jotta sen voisi taas seuraavana kesänä kerätä uudestaan. Ihan hullua menoa. Tästä onkin hyvä alkaa työstää sitä, että joudun muuttamaan tuon oikeassa reunassa komeilevan esittelytekstin. Jos vaikka ennen syntymäpäiviä...?
Minäkin menin hurahtamaan siihen. Aikuisten värityskirjoihin, siis. Kun kaikki muutkin.
Aika kauan muutama värityskirja ehti majailla Amazonin korissa, kun pohdin, onko värittäminen nyt oikeasti Vakavastiotettavalle Aikuiselle sopivaa puuhaa, mutta niin vaan kävi, että sormi etsiytyi tilausnappulalle ja muutama värityskirja sekä asiaankuuluvat värikynät eksyivät tännekin.
Hei, ihan oikeasti: värittäminen on superrentouttavaa! Ja aivan ihanaa tekemistä sadepäivänä. Sitä voi tehdä samalla kun katsoo ihania kesäsarjoja teeveestä, tai kun kuuntelee jännittävää äänikirjaa, tai kun juttelee kaverien kanssa, tai samalla kun kuuntelee ukkosen jyrinää. Suurin pulma on, minkä värin valitsisi seuraavaksi. Parhaimmillaan tunnelma on lähes meditatiivinen. On vain minä, värityskirja ja kynät.
Oletko sinä jo kokeillut värittämisen rentouttavaa vaikutusta?
Kesä on ihana, varsinkin tällainen viileä ja sateinen suomalainen kesä. Olen nauttinut! Ihanaa, kun ei ole liian kuuma, ja jaksaa touhuta pihalla ja tehdä kävelylenkkejä ja vaikka mitä. Ilma tuntuu raikkaalta ja piristävältä. Silti katse jo kääntyy syksyyn päin. Odottelen innokkaasti uimahallien avautumista, niin että pääsen taas takaisin aamuisten uintiretkien pariin. Elokuun alkupuolellahan tuo taas avaa ovensa, vaikka jumppien alkamista joudumme odottamaan syyskuulle.
Kaikki lempijumppani näyttävät jatkavan ensi vuonna, mutta harkitsen vakavasti XL-jumpan vaihtamista perusjumppaan. Jotenkin se XL-versio tuntui keväämmällä liian kevyeltä. Toisaalta siinä olisi mukava ryhmä ja tuttua väkeä, joten valinta on vaikea. Mutta pääasia, että pääsen takaisin rutiinien pariin - ehkä jonkun mielestä tylsää, mutta minä tarvitsen säännöllisiä rutiineja, jos aion jaksaa liikkua ja nauttia liikunnasta. Jo viikon tauko saa minut hukkaamaan liikuntamotivaation. Se on outoa, sillä tiedän että kunhan saan raahaututtua uimahalliin/salille/jumppaan/lenkkipolulle, nautin liikunnasta. Mutta lähteminen on vaikeaa, ja helpottaa vain jos asiasta tekee rutiinin. Ota nyt selvää ihmisen aivotuksista... Omistakaan.
Olen myös katsellut kansalaisopistojen tarjontaa sillä silmällä, ja aion yrittää päästä lähiopiston jumppaan sekä työpaikkakunnan joogaan kerran viikossa. Paikat vaan menevät nopeasti, niin pitää yrittää olla kärppänä paikalla heti kun ilmoittautuminen alkaa. Olen pitänyt Yoogaian tunneista, ja nyt päätin että olen sen verran harjoitellut itsenä vääntämistä rinkeliksi, että uskaltaudun oikealle joogatunnille. Hermostuttaa, mutta yleensä itsensä voittaminen on jälkikäteen mukavaa. Ajattelin myös kokeilla lisää erilaisia kevyempiä jumppia tuolta yhdestä liikuntakeskuksesta, jonne minulla on kymmenen kerran lippu. Katsotaan, miten vanha jaksaa.
Syksyyn on vielä aikaa, mutta mielestäni suunnittelu ja odottelun on hauskaa. Siihen asti tosin nautitaan kesästä, joka mielestäni on paras vuosiin. Pysykää vain poissa, helteet ;)
Luulitko, että reilun 40 kilon pudotus saisi olon tuntumaan paremmalta helteellä? MuahahahHAAA! Ei todellakaan!
Täällä on nyt pari päivää kärvistelty helteessä, makuuhuoneen lämpötila on yölläkin +28 astetta, ja olo nihkeän kiukkuinen, vaikka tuuletin hurisee yötä päivää. Minua ei vaan ole tehty kuumia ilmoja varten. Pärjään huomattavasti paremmin -28 asteessa kuin +28:ssa.
Onneksi tänä kesänä ei ole juurikaan helteitä ollut, mutta jotenkin oletin, tyhmästi kai, että painonpudotus saisi minut kestämään kuumuutta paremmin. Sitähän aina jankataan. Turha toivo, ihan yhtä ikävältä tämä tuntuu kuin paljon isompana. Tukala olo, päätä särkee, mitään ei jaksaisi. Lisäksi on iskenyt ihan karmaiseva turvotus, kengät puristavat ja sormukset sain suosiolla jättää kotiin. Siis ne samat sormukset, joiden pienentämistä harkitsin keväällä, kun olivat käyneet niin suuriksi, että tipahtelivat itsekseen sormista. Enää ei tuo ongelma vaivaa.
Lisäksi huomasin todella ärsyttävän uuden ongelma. Käsivarsien löysä nahka! Tiesin että sitä on, mutta en jotenkin ollut tajunnut että miten paljon sitä oikeasti on. Eikä haitta ole vain esteettinen, vaan muutenkin todella hankala. Tuo nahka vaan roikkuu tuossa ja hikoaa ja poimuilee ja yök! Se ei tunnu ollenkaan tiukentuneen, vaikka painoni on varmaan pari kuukautta polkenut paikallaan. Ja helteellä niihin typeriin poimuihin tulee ihottumantapaista! Vaikka niihin iskee talkkiä! Tämä on oikeasti ihan todella järkyttävää ja ällöttävää. Sanoin aikaisemmin, että mielummin pieni ja löysänahkainen kuin iso ja tiukkanahkainen, mutta alan oikeasti ymmärtää niitä, jotka sanovat että mieluummin iso, kunhan nahka ei roiku.
Suomen kesä on onneksi lyhyt. Enää puoli vuotta talveen!
Olen jatkanut projektiani löytää piristystä arjen keskellä, sen verran kun tältä väsymykseltäni jaksan. Onneksi minulla on mies joka ei nurise siitä, että joutuu välillä hidastamaan tahtia kun vaimoa väsyttää, tai siitä, että joutuu tilapäisesti tekemään normaalia suuremman osuuden kotitöistä. Tänään jopa tuntuu siltä, että tämä väsymys saattaisi ehkä vähän helpottaa. Aamulla kävin labrassa kilpirauhaskokeissa, katsotaan pitääkö lääkitystä rukata johonkin suuntaan.
Väsymyksestä huolimatta hyppäsimme viime perjantaina autoon ja hurautimme Turkuun viettämään viikonloppua. Välillä on ihanaa päästä pois kotoa, ja Turku on samalla kertaa tarpeeksi kaukana että pääsee irti arjesta, mutta tarpeeksi lähellä, että matkaan ei tuhraannu liikaa aikaa. Plussaa myös siitä että Turku on upea kesäkaupunki, ja siitä, että se on täynnä historiaa. Kuten vaikka viime viikkoiset Keskiaikaiset markkinat!
Keskiaikaisille markkinoille on ihan pakko päästä ainakin muutaman vuoden välein. Markkinoilla myydään kaikenlaista vanhahtavaa käsityöläistavaraa, mutta ehdottomasti parasta markkinoilla mielestäni on markkinanäytelmä, joka tapahtuu eri paikoilla torilla, yleisön seassa. Kymmenet keskiaikaisesti pukeutuneet näyttelijät jalkautuvat markkinaväen joukkoon, ja siellä täällä saa kuulla keskiaikaista elämänmenoa.
Oikeudessa tavataan! Vaimoihminen on päästänyt lampaansa laiduntamaan miehen maapläntille, ja tästä tuohtunut mies on ottanut lampaat itselleen ja vaatii korvauksia. Mikä on oikeuden tuomio?
Kivisaunan naiset ovat iloisia - äiti löysi kuolleeksi luulemansa tyttären, ja sai reilun rahalahjan, jonka ansiosta hän voi jättää saunan ja perustaa oman kestikievarin. Työkaverit taas ovat löytäneet itselleen aviomiehet, joten hekin pääsevät kunniallisiksi vaimoiksi.
Markkinoiden kupeessa sijaitsee museo Aboa Vetus & Ars Nova, joka on siitä erikoinen, että kellarikerroksesta löytyy historiallinen museo, jossa pääsee kävelemään aitolla 1500-luvun turkulaisella kadulla ja tutkimaan vanhoja esineitä, kun taas ylemmissä kerroksissa sijaitsee nykytaiteeseen keskittynyt museo. Kun olimme nauttineet tarpeeksi markkinahumusta, suuntasimme museoon, uudet Museokortit tanassa.
Aboa Vetuksen puolella olikin sopivasti alkamassa vain aikuisille tarkoitettu Bonnes Dames -opastus, joka käsitteli moraalia ja seksuaalisuutta keskiaikaisessa Suomessa. Todella hyvä opas ja todella kiinnostava kierros, suosittelen kaikille!
Sunnuntaina päätimme vielä vinguttaa Museokortteja vähän lisää, ja kipaisimme melkein hotellimme kulmalla sijaitsevaan Apteekkimuseoon, joka oli meille aivan uusi tuttavuus. Apteekkimuseossa esitellään tietenkin vanhoja apteekkeja, 1800-luvulta kohti uutta aikaa. Hyllyiltä löysimme muun muassa opiumia ja lohikäärmeen verta. Mitähän siitäkin on tehty?
Keskellä kuvaa purkillinen jonka sisältä löytyy "Sanguis Dracen.", eli lohikäärmeen verta. Minä kun luulin että lohikäärme on uhanalainen laji.
Jonkin verran inhonväristyksiä aiheuttivat myös säilötyt kyykäärmeet, konnat ja juotikkaat. Hyi, onneksi ei enää olla entisaikojen apteekkarien armoilla.
Apteekkimuseon yhteydessä on myös vanha porvariskoti, jonka sisustus on
ajanmukainen. Ihastelimme vanhanaikaista sisustusta ja ihmettelimme
myrkynvihreän värin suosimista. Talosta löytyi muun muassa kaksi aivan
hirvittävän rumaa, epätasaisen myrkynvihreää kaakeliuunia. Tuli vaan
sellainen tunne, että kaikkea ihmeellistä ihmiset ostavat ollakseen
muodikkaita... ja tämä nähtävästi päti jo satoja vuosia sitten.
Lopulta suuntasimme Turun linnaan, joka oli meille jo ennestään tuttu paikka. Enpä vaan muistanut miten paljon kapeita portaita ja portaikkoja siellä on! Meni ihan porrastreeniksi.
Tällä kertaa kävimme ihmettelemässä näyttelyä kuningatar Kristiinasta, tai oikeastaan näyttely keskittyi aika lailla hänestä vastikään tehtyyn Mika Kaurismäen elokuvaan The Girl King, jota on kuvattu Turun linnassa. Kiinnostava näyttely, joka sai minut muistamaan, että minullahan on jossain kuningatar Kristiinan elämästä kertova kirja, jota en ole vielä lukenut. Pitää ottaa kesälukemiseksi.
Vaan tiedättekö mitä tänään tapahtuu? Minä kirmaan KESÄLOMALLE! Nyt levätään ja piristytään.
Onkohan vika naamassa? Vai missä ihmeessä? Olen siis taas saanut huomata olevani oikea outojen ihmisten magneetti. Uskaltauduin nimittäin viime viikolla uimahalliin jossa en yleensä käy. Mahtava paikka, 50 metrin täyspitkät, leveät radat, paljon lainattavia juoksuvöitä. Valitettavasti myös paljon väkeä, mikä tietysti ei yllätä, onhan kyseessä lähiseudun ainoa tällä hetkellä avoinna oleva uimahalli.
Tällä kertaa seuraani lyöttäytyi vähintään 80-vuotias rouva, joka oli sonnustautunut suureen, kuohkeaa marenkia muistuttavaan uimalakkiin. Rouva alkoi kovaan ääneen sättiä sitä, miten juuri kukaan vesijuoksijoista ei osaa kunnon juoksutekniikkaa. Hänen mielestään vain hänellä itsellään ja minulla oli oikea tekniikka ja tarpeeksi kova vauhti, muut olivat epäkelpoja tapauksia. Taisin näyttää hieman vaivaantuneelta, koska eräs toinen rouva liittyi keskusteluun ja totesi, että onko tuolla tekniikalla nyt niin suurtakaan väliä, kunhan eteenpäin pääsee. Tämä sai vanhan rouvan suuttumaan ja sättimään tätä toista rouvaa oikein kunnolla.
En jäänyt seuraamaan kiistan kehittymistä, vaan mutisin jotain ajan loppumisesta ja hipsin pikaisesti pukuhuoneeseen. Miksi aina minä?
Ajattelin kirjoitella asiasta, josta saan voimaa, nimittäin ystävyydestä. Viime viikolla sain nimittäin nauttia harvinaisesta herkusta - eräs vanha ystäväni, joka on asunut toisella puolella maapalloa jo monta vuotta, tuli käymään Suomessa. Tämän kunniaksi osa vanhasta lukioporukastamme kokoontui... ja hauskaa oli!
Meitä oli lukiossa kuuden tytön hyvin tiivis kaveriporukka, joista osan olen tuntenut taaperosta saakka, ja osaan tutustuin lähemmin vasta lukiossa. Lukion jälkeen maailma vei meitä eri suuntiin. Silti on ihanaa tavata aina välillä. Vaikka emme näe toisiamme arjessa, on aina jotenkin todella helppoa vain jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Ensin käsitellään tietenkin kuulumiset, mutta sen jälkeen tulee juteltua vaikka mistä. Kun on vuosien taakse ulottuva yhteinen menneisyys, voi puhua vaikeistakin asioista ilman paineita ja ilman että pelkää toisten tuomitsevan. Se on todella vapauttavaa! Ei tarvitse selitellä toisille miksi reagoi eri asioihin kuten reagoi, koska muut tietävät jo taustat. Jutteleminen ja ajatusten jakaminen on helppoa.
Mietimme yhdessä, että silloin lukioikäisenä kukaan meistä ei varmaan olisi osannut kuvitella, että päädymme elämään sellaisia elämiä kuin elämme. Joukkomme asuu nykyään kolmella eri mantereella. Meillä kaikilla on perhe, osalla mies ja lapsia, osalla vain mies, osalla vain lapsia. Olemme päätyneet melko erilaisiin uravalintoihin: meidän joukostamme löytyy piinkova uranainen, suuren maatilan emäntä, yksityisyrittäjä, ja kotiäiti joka on omistanut oikeastaan koko elämänsä lastensa kasvattamiselle, ja miettii mitäs nyt, kun nuorinkin lapsi on menossa kouluun. Meissä on niin jalat tukevasti maassa seisovia realisteja, kuin energiavirroista ja enkeliterapiasta innostuneita. Vaikka olemme melko erilaisia, meidän on helppo tulla toimeen ja puhua eri asioista, aina perheasioista politiikkaan ja rahankäytöstä kultuuriin.
Vuosien mittaan olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, ja saanut uusiakin kavereita ja ystäviä. Silti nämä lapsuuden ja nuoruuden ystävät ovat jotenkin erityisiä. Aikuisena on vaikeaa kehittää yhtä syvää ystävyyttä kuin nuorena, kun kaikki oli jotenkin kiihkeämpää ja kokonaisvaltaisempaa. Näillä viidellä ihanalla naisella, vanhalla ystävälläni, on aina oma, erityinen paikkansa sydämessäni.
Ei, en ole kadonnut kokonaan. Netissäolo on vaan jäänyt hieman vähempään viime aikoina. Alkukesä on ollut hieman raskaanpuoleinen. Niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin on ollut kaikenlaista häslinkiä. Tämä on vetänyt voimat ihan sippiin, ja välillä tuntuu siitä, että viimeinen kuukausi on mennyt lähinnä joko töissä tai nukkuen. Odottelen jo kovasti lomaa ja sitä että pääsen rentoutumaan rauhassa. Kevät on ollut melko rankka. Jospa se aurinkokin löytäisi tiensä tänne eteläiseen Suomeen kohtapuolin?
Teimme eräänä päivänä ex tempore-retken Tammisaareen ihastelemaa merta. Aurinko paistoi, mutta voi että oli kylmää! Merikin ihan jäätävän tuntuinen, kun uskalsin uittaa sormia vedessä. Kaunis pikku kaupunki, tuolla pitäisi käydä toistekin.
Olen yrittänyt piristää arkea tällaisilla pikkujutuilla. Jos nyt välillä pysyn hereillä. Nytkin nukuttaa, vaikka kello käy vasta iltapäivää.
Tällä hetkellä koko laihisprojekti on siltä kannalta jäissä, että ei vaan löydy voimia yhtään mihinkään ekstraan. Nyt yritän keskittyä siihen, että paino pysyisi samassa, eikä lähtisi nousuun. Liikuntakin on jäänyt satunnaisiin kävelylenkkeihin ja lempeään yinjoogaan pari kertaa viikossa. Loman jälkeen löytyy toivottavasti taas enemmän voimia, ja uimahallitkin avaavat ovensa. Ehkä väsymyskin hellittäisi pian.
