tiistai 16. helmikuuta 2016

Uusi liikuntalaji: vaunulenkkeily

Niinhän siinä kävi, että vaunulenkkeily tuli ja pelasti minun pääni! Olen ollut viime aikoina aika surumielinen, olen saattanut purskahdella itkuun vähän väliä. Neuvolan mukaan se baby bluesia, täysin normaalia ja vaaratonta, ja sen pitäisi helpottaa lähiaikoina. Toivottavasti näin. Tuntuu, että kahden ensimmäisen viikon sisätiloissa kyhjöttäminen pahensi asiaa.


Nyt kuitenkin olo on fyysisesti sen verran hyvä, että olen päässyt vähän ulkoilemaankin, ja kun vauvallakin on tarpeeksi ikää, olemme alkaneet vaunulenkkeillä. Aluksi kiersimme vain parkkipaikan ja talon ympäri, että vauva tottuisi ulkoilmaan, ja minä saisin vähän varovasti kokeilla, miten kunto kestää, ja miten paljon kävely vielä sattuu. Pikku hiljaa olemme pidentäneet lenkkejä. Pari päivää sitten kävelimme kaupoille saakka, joimme kupilliset kahvia, ja kävelimme takaisin. Kävelyä tuli sellaiset tunti ja kymmenen minuuttia. Huomasin, miten paljon olen kaivannut kävelylenkkejä miehen kanssa, raskausaikanahan teimme niitä aika paljon. Ja senkin huomasin, että lihakseni ovat kadonneet jonnekin. Lenkin jälkeen sattui pohkeisiin ja selkään ja vaikka mihin.


Eilen taas kävin köpöttelemässä normaalin lenkkini ihan yksin! Tai siis vauvan kanssa, mutta hän nukkui, joten ei ollut mitenkään kovin vilkasta seuraa. Sekin oli ihanaa, sain nauttia talviauringosta ja lumesta, ja mietiskellä ihan omiani.


Joskus on tylsää ja jotenkin typerän tuntuista lähteä yksin kävelylle, mutta huomasin nyt, että jotenkin hommasta tulee paljon mielekkäämpää, kun ottaa mukaan vaunut ja vauvan. Jotenkin se tuntuu laskevan kynnystä lähteä ulos. Jännä juttu. Ehkä kyseessä on vielä uutuuden viehätys? Onhan tuon vauvan työntely vaunuissa aika mukavaa puuhaa. Toivottavasti homman viehätys ei kuitenkaan karise liian pian.


Nyt kuitenkin näitä vaunulenkkejä. Pää tykkää, kun kroppa liikkuu.

6 kommenttia:

  1. Oi kuinka ihania maisemia, tuolla varmasti sielu lepää ja mieli kevenee.. Toivottavasti surumielisyys menisi pian ohi, ehkäpä vaunulenkit ja kevät päivät toisivat mukanaan hyvää mieltä :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Hei!

    130-kiloinen lapsettomuudesta kärsivä lukija löysi juuri blogisi. Voi kuinka toivonkaan, että minulla kävisi samoin kuin sinulla... Olen pistänyt viimeisen vuoden aikana pari tuhatta euroa personal trainereihin, ravitsemusterapeutteihin ja lääkäreihin. Miksi ihmeessä nämä kilot eivät tipu? Jään seuraamaan blogiasi, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei anonyymi, kiva kun kävit :) Tervetuloa uudelleenkin. Pidän peukkuja että teille kävisi samoin. Toivoa kyllä on, tänä vuonna useampi piiitkään raskautta yrittänyt ystävä ja sukulainen on alkanut odottaa. Toivottavasti sinäkin :)

      Poista
  3. Ai että... Ne synnytyksen jälkeiset "hormonimyrsyt". Uh. Niissä on kyllä tekemistä. Toivotaan, että pian tasaantuu ja pääset surumielisyydestä. Mutta tosiaan aika normaalilta (tutulta) kuulostaa. Itse itkin varmaan kuukauden, sekä ilosta että surusta ja vaikka mistä (hyvääkin tarkoittavista) läheisten kommenteista.

    Jos pitkittyy tai alkaa tuntua tosi kammottaville kestää, niin kannattaa ottaa kunnolla puheeksi neuvolassa, niiden mielenmuutosten tasoittamiseen saa tarvittaessa apua.

    Ihanaa, että oot päässy ulos ja sääkin (ainakin tuolloin) näytti oikein nätille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on alkanut helpottaa, vaikka vielä pienetkin vastoinkäymiset saavat kyyneliin :D

      Poista