keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Angstiviikot iskivät jälleen

Tiedättekös, välillä mietin, millaista olisi, jos olisi tasapainoinen, itsevarma ihminen, jolla on kaikki pääkopassa paikoillaan. Mutta ei, sellainen taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi.

Näin tänään paria kaveria kahvin merkeissä. Toinen kavereista on myös raskaana, tulee pari viikkoa minun jäljessäni. Toisella on aivan ihana puolivuotias vauva, sellainen nauravainen ja pulloposkinen ihanuus. Ja tämä äitikaveri on hehkuttanut useaan kertaan, miten mahtavaa imetys on, kun voi syödä mitä vain ja paino vain laskee laskemistaan. Joku meistä sitten kommentoi, että pitääkin imettää pitkään, kun tämä kaverikin on niin hoikka ja hehkeä. Johon kaveri naureskellen vastasi, että me kaksi muuta alammekin olla jo tosi isoja.

Ja siitä se sitten alkoi. Tiedän, että kaveri ei tarkoittanut mitään pahaa kommentillaan. Minä ja toinen raskaana oleva olemme kumpikin jo viimeisellä raskauskolmanneksella. Meillä KUULUU olla isot mahat. Ja lisäksi moni kommentoi raskaana olevien mahaa, ja tuntuu ajattelevat että maha on jotenkin erillinen osa, ja sen kommentointi ei ole ollenkaan toisen ihmisen vartalon kommentointia. Tiedostan tämän hyvin. Mutta kun korva kuulee yhden asian ja pää sitten tulkitsee sen ihan eri lailla. Eli ilta meni omaa lihavuutta itkeskellen ja itseinhossa pyöriskellen. Juu juu, hormonit siellä tunnemyrskyn takana ovat, mutta ei sen tietäminen tee tilanteesta ollenkaan helpompaa. Eikä tätä tunnetilaa nyt ollenkaan helpota se, että painoni on noussut raskauden aikan jo melkein neljä kiloa. Huomenna on taas neuvola, ja pitäisi käydä vaa'alla. Taidan pyytää lupaa jättää väliin tällä kertaa. Viimeksikin meni itkemiseksi, kun tuntuu niin pahalta, että vaa'an lukema kasvaa, kun sen pitäisi kutistua.

Tietysti olen ennenkin kärsinyt ajoittaisista itseinhon puuskista. Kukapa ei olisi? Mutta tuntuu, että nyt olen ihan erikoisen sekaisin. Kävin sitten eilen vesijumpassa (ja sinnekin lähdin ihan vain koska olen ällö läski jonka on pakko liikkua että en liho vielä enemmän... ihan sairas ajattelutapa, tiedän!), ja siinä jumpatessa silmiin osui oma käsivarsi. Välitön inhotusreaktio, hyi! Oksetti, teki mieli purskahtaa itkuun! Miksi olen näin ällöttävä?

Syöminen onkin ihan sitten oma juttunsa. Aamupalan söin yhdessä miehen kanssa, ja se upposi melko ongelmitta. Pientä "ei pitäisi syödä yhtään mitään" -ajatusta oli ilmassa, mutta se unohtui, kun seura oli hyvää ja sai muuta ajateltavaa. Lounas olikin sitten vähän ongelmallisempi. Onneksi kaapissa oli valmiina salaattia, muuten olisi todennäköisesti jäänyt kokonaan syömättä. Mutta nytkin syöminen oli todella vaikeaa, kun päässä vaan takoo kaiken maailman itsesyytöksiä ja itseinhoisia ajatuksia, sen verran törkeitä, että en todellakaan voi niitä täällä toistaa.

Ihan kuin päässä taas asuisi kaksi ihmistä, toinen joka haukkuu ja räyhää ja huutelee törkeyksiä, ja toinen joka katselee hommaa etäältä, ajatellen "tuo tyyppi on ihan sekaisin". 

2 kommenttia:

  1. Voi Viktoria, tuntui surulliselta lukea näistä ajatuksistasi. Otahan ihmeessä nyt rennosti, nauti raskaudesta, älä stressaa kiloista. Raskausaikanahan väkisinkin paino nousee ja tulee muotoja, mutta kyllä ne kilot saa taas kyytiä kun se lapsonen on maailmassa :) Jos stressaat liikaa, keho menee vaan solmuun ja paino voi nousta jo pelkästään sen takia. Tsemppia nyt todella paljon, koita jaksaa :)

    VastaaPoista
  2. Joskus raskaus ja kropan muutokset osuvat näin. Olen ymmärtänyt, että varsinkin hoikilla joilla niitä kiloja kertyy, tulee tämmöisiä ajatuksia enemmänkin. Neljä kiloa on muuten tosi vähän. Kösivarsien treenaamiseen on loppuelämä aikaa. Olet kaunis, mun silmissä jokainen raskaana oleva nainen on kaunis! Hormonit! Kaiken pahan alku ja juuri ja silti ne saavat aikaan myös kaiken kauniin (kuten vaikkapa raskautumisen).

    VastaaPoista