torstai 12. helmikuuta 2015

Syömisen opettelua: vastoinkäymisiä ja onnistumisia

Sainpa taas huomata, miten tärkeää olisi pitää kiinni säännöllisestä ruokailurytmistä. Päivä venähti vähän pidemmäksi kuin oli tarkoitus, ja yhtäkkiä kello oli jo yhdeksän. Olin kilttinä tyttönä syönyt aamupalaa, lounasta ja välipalaa, mutta viimeisestä ateriasta oli aikaa jo kuusi tuntia, aivan liian kauan. Iski nälkäkiukku. Tai sanoisinko että nälkäraivo. Ja silloinhan aivotoiminta lakkaa kokonaan.

Känkkäränkkäisenä sitten kotiin. Ruokaa on saatava! Ja minähän söin. Vihaisesti.

Jälkeenpäin iski morkkis. Miksi minä söin kaiken? Ei! Miksi, miksi, miksi? Voi ei. Täydellinen epäonnistuminen!

Avuksi saapui mieheni. Tuo ihana ihminen istutti minut alas, ja käski miettiä mitä olin syönyt. Oliko se oikeasti niin paljon? Vasta tässä vaiheessa tajusin, että ehkä tilanne ei ollut niin paha. Olin vihoissani syönyt lautasellisen lihakeittoa, isohkon vehnäsämpylän jonka päällä kaksi juustoviipaletta ja kurkkua, kaksi keitettyä kananmunaa ja rasiallisen vadelmia. Juu juu, vehnäsämpylää en yleensä söisi, ja ruokaa oli muutenkin vähän enemmän kuin yleensä syön kerralla, mutta... tilanne ei ollut mitenkään kamalan paha. Kuten mieheni huomautti, pari vuotta sitten olisin voinut vihoissani vedellä napaan kokonaisen suklaalevyn tai sipsipussin. Tai molemmat!

Aika kiinnostavaa sinänsä, että minä jotenkin olin niin sisäistänyt vanhat ajatusmallit, että ihan oikeasti luulin syöneeni paljon enemmän kuin olinkaan. Jotenkin liian suurien määrien syöminen liittyy niin vahvasti omassa päässäni negatiivisiin tunteisiin, että nähtävästi pystyn ihan sujuvasti huijaamaan itseäni.

Ennaltaehkäisy on tietenkin viisauden alku, eli ei liian pitkiä ruokailuvälejä. Mutta nyt pitäisi vielä keksiä, millä muulla tavalla voisi reagoida noihin negatiivisiin tunteisiin kuin syömällä... Kun esim. nälkäraivon iskiessä en ole mitenkään kykenevä erittelemään tunteita tai tekemään mitään järkevää. Vinkkejä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti